|
Post by Thunder on Aug 1, 2015 22:49:45 GMT 1
(Kutsun Kuoleman mukaan.)
Olin Telantesin puolella hakemassa lääkettä sairauteen mikä oli viedä minulta hengen…
Kuulin askelia mutta pian ne loppuivat. Katsahdin kivien välistä jos siellä olisi joku. Ketään ei näkynyt. Olenko tulossa jo niin vanhaksi että kuulen harhoja? Katselin ja kuuntelin ympäristöä mutta aloin, olla varma siitä ettei ketään ollut lähettyvillä. Ehkä se oli vain joku ohi kulkija joka ei minun onneksi huomannut minua. Laskin taas pääni ja katseeni maahan. Jospa pian yrittäisin nousta ylös jotta voisin mennä takaisin Chastityn puolelle.
Olin saanut kerättyä voimia jatkamaan takaisin kotia. Nousin siis varovasti pystyyn ja lähdin hitaasti mutta varmasti kohti Chastitya. Toistaiseksi en nähnyt tai kuullut ketään ja toivottavasti kukaan ei tulisi. Kuolisin jos minun kimppuun hyökättäisiin kun olin tässä kunnossa.
Onneksi sain ylitettyä rajan turvallisesti ja ehjin nahoin. Huokaisin helpotuksesta ja käännyin vielä ympäri Primsin suuntaan. Join vähän vettä siitä ja jatkoin sen jälkeen matkaani syvemmälle Chastityyn. Minne nyt suuntaisin keräämään voimia? En jaksaisi mennä sinne hoitajien paasattavaksi, kuten aina olin. En pitänyt siitä ja ei kai tässä nyt mitään kovin vakavaa ole enää. Ainakin olo oli terve mutta väsy oli kyllä sietämätön. Eli etsin siis jotain paikkaa mihin käydä pitkäkseen. Kääntelin päätäni ja etsin sopivaa paikkaa. Tuntui että olisin jo kävellyt ikuisuuden. Eikö täällä tosiaan ole mitään hyvää paikkaa levätä?
Pian pysähdyin nähdessäni pienen määrän valkoisia ruusuja. Mutta siellä ei ollut vain ruusut vaan myös.. Kuolema? Hän makasi ruusujen keskellä. Mitä hän siellä teki? Kipitin lähemmäs mutten kuitenkaan liian lähelle etten häiritsisi häntä. Kävin pitkäkseni mutta katsoin sivusilmällä Kuolemaan päin. Nukkuiko hän tai yrittikö ainakin? Toivottavasti saisi levätyksi jotta voisi taas paremmin, kun oli saanut sen haavankin. Ehkä joitakin ihmetytti miksi en pelännyt häntä mutta en vain tuntenut mitään syytä siihen. Hän oli jopa pelastanut minut vaikka olisi voinut antaa minun hukkua. En unohtaisi sitä koskaan. Ehkei hän ole läheskään niin paha kuin väitetään. Pystyin olemaan täysin rento ja maata siinä jonkun matkan päässä Kuolemasta.
Tahtoisin jutella joskus hänelle mutta miten. Pitäisi keksiä jokin keino jos siis hän tahtoisi. Hän tuntui niin kovin yksinäiseltä ja niin kyllä minäkin olin joskus. Ystävilläni ja läheisillä oli aina kiireitä. Minä taas olin joko haavoittunut tai sairas. No jospa minä tästä paranisin ja olisin taas kunnossa. Arpiani särki vähän. Saamarin Conan. Kostaisin tämän sille orille vielä ja kunnolla. En antaisi hänelle anteeksi. Olisin (taas) voinut kuolla. Conanin ajattelu sai minut pahalle tuulelle joten yritin ajatella jotain muuta. Mitenköhän Cherry ja Raul pärjäsivät juuri nyt? Pitäisi vielä jossain vaiheessa etsiä edes Cherry. Halusin tietää hänen voinnin ja myös Raulin. Uskoin että molemmat olivat kunnossa mutta mistä sitä ikinä tiesi. Siirsin kuitenkin ajatukseni takaisin Kuolemaan. Nostin päätäni ja katsoin häntä.
|
|
|
Post by Raven on Aug 2, 2015 19:22:41 GMT 1
Kuolema
En tiedä missä se paikka oli, mutta siellä taivas oli musta ja pilvetön. Mustanpunainen vesi loiski kavioitani vasten eikä missään päin näkynyt rantaa, mutta eipä vesikään ollut syvää. Vaikka tosin epäilin, ettei se ehkä ollutkaan vettä. Näkyvissä ei ollut ketään, mutta silti kuulin vaimeita aaveiden kutsuja pimeyden keskeltä. Ne kutsuivat minua niin kuin aina hereillä ollessanikin. Ajoittain luulin, että ehkä erotinkin jonkun niistä kutsujista vaaleana ohi kiitävänä varjona silmäkulmassa, mutta kun katsoin sinne, ne olivat poissa. Paikassa oli kuoleman tuntua, mutta ei minua pelottanut. Tavallaan minusta tuntui rauhalliselta siellä.
Viimein joku lähestyi minua veden poikki. Se ei pitänyt ääntä, mutta huomasin sen vaaleana hehkuna. Tämä hevonen ei kadonnut kun katsoin sen suuntaan. Se lipui hitaasti kohti haisematta yhtään miltään ja pitämättä ääntäkään. Ilma sen ympärillä tuntui kylmältä. Tämä hevonen oli kuollut aivan varmasti, mutta tavallaan meissä oli jotain samankaltaisuuksia. Uskoin tuntevani sen, mutta emme silti koskaan olleet tavanneet. Toinen puoli sen naamasta oli täysin varjon peittämä.
Hevonen näytti olevan aikeissa sanoa jotain, mutta sitten kavioiden askelet rikkoivat lumouksen. Ne eivät kuulostaneet silti kuin olisivat kahlanneet vedessä vaan kävelleet kovalla maassa. Se havahdutti minut pois unesta. Nostin pääni pystyyn räpytellen silmiäni epävarmana. Olin yhä siellä niiden valkoisten ruusujen keskellä, mutta en ollutkaan enää yksin.
Kääntelin päätäni ja huomasin sitten jonkin matkan päässä makaamassa sen suuren ruskean tamman. Kuinka kauan se oli katsellut siinä ja miksi se niin teki? Se ei tainnut lainkaan pelätä minua niin kuin muut. Mutta mitä se minusta halusi? Kääntelin epävarmana korviani kuin kysyäkseni siltä miksi se oli siellä. Pystyin vielä haistamaan jonkin sairauden jälki tunnun siinä. Eikai se ollut tullut tänne kuolemaan? Ei, tuo oli jo parantumaan päin. Sitä suuremmalla syyllä, mitä se minusta halusi? Minun luokseni etsiytyivät vain kuolevat. Tämä oli yllättänyt minut nukkumastakin vielä. Harvemmin kun nuokuinkaan. Olisin voinut hymyillä sille ajatukselle.
Makasin yhä siinä ruusujen keskellä kun en nähnyt syytä nousta ylös ja tamma makasi siinä lähettyvillä. Kummatkin me katselimme toisiamme, mutta tiesin että meidän olisi hankalaa keskustella. En itseasiassa koskaan ollut edes ajatellut keskustelevani kenenkään kanssa enkä ollutkaan yrittänyt sitä enää kadotettuani ääneni. Mutta nyt minä ajattelin sitä. Olihan minulla vielä mahdollisuus puhua kehonkielellä.
|
|
|
Post by Thunder on Dec 27, 2015 20:01:11 GMT 1
Thunder
Olin saanut keinon parantua taudistani mikä oli vähällä tappaa minut mutta oloni oli yhä kyllä kuin sairaalla, unetti niin kaameasti että meinasin nukahtaa paikalleni. Jotenka kun olin päässyt Chastityn puolelle aloin etsimään nukkuma paikkaa. Paikkojani vähän kolotti sen kivikossa makaamisen ja kompuroimisen jälkeen ja kiertelin vielä ikuisuudelta tuntuvan ajan etsimässä sopivaa paikkaa missä nukkua, mikään ei tuntunut turvalliselta tai mukavalta paikalta. Oloni oli vähän levoton enkä tiennyt mistä se johtui. Ehkä tulevalla sodalla oli syynsä, aikoisin kyllä ottaa osaa kiellosta huolimatta, kunhan vain oloni parantuisi vähän.
Pian päädyin valkoisten ruusujen luo, mutten ollut siellä yksin vaan Kuolema makasi ruusujen keskellä näyttäen siltä että nukkuisi tai ainakin lepäsi siellä. Mietin sitä, että nukkuiko hän hetken. Jäin vähän matkan päähään makaamaan, minusta kyllä tuntui vähän pahalle kun olin tainnut havahduttaa hänet unestaan sillä hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen. Hän katseli minua vähän hämmentyneenä ja taisi tahtoa tietää mitä tein siellä, ainakin itse tahtoisin jos olisin Kuolema jota kaikki pelkäsivät paitsi yksi. Pitäisikö minun vastata? Mutta mitä vastaisin, jäin vain katsomaan mitä teet, se kuulostaisi kyllä hyvin oudolta. Katsoimme siis vain hetken toisiamme, nousin sitten ylös ja menin vähän lähemmäs että olisi helpompi puhua mutta en liian lähelle. ”Hei. Anteeksi jos häiritsin tai herätin sinut. Ei ollut tarkoitus, sattumalta eksyin vain tähän ja jäin sitten miettimään mitä teet.” sanoin sitten ja jatkoin ”Tulin itse juuri Telantesin puolelta, olin hakemassa lääkettä sairauteeni ja etsin sitten nukkuma paikkaa.”
Mietin sitten vähän että miten aikoisimme keskustella, Kuolema ei tainnut pystyä puhumaan juurikaan. Enkä tiennyt halusiko hän edes keskustella kanssani, kai hän tekisi sen minulle jotenkin selväksi jos tahtoisi ja jos ei. Tahtoessaan hän voisi puhua kehonkieltä ja minä yrittäisin kyllä parhaani mukaan ymmärtää mitä hän tahtoi sanoa. En pelännyt häntä vieläkään tippaakaan, hän oli pelastanut minut joten ja minäkin auttanut häntä, en kokenut siis mitään syytä pelätä. Aluksi olin ehkä vähän pelännyt häntä kun näin hänet Cherryn kanssa. Cherry… Mitenköhän hän voi? Olikohan hän kunnossa? En voinut lakata ajattelemasta häntä tai Raúlia. Toivottavasti molemmat olivat kunnossa. Käänsin keskittymiseni takaisin Kuolemaan.
|
|
|
Post by Raven on Dec 29, 2015 22:25:06 GMT 1
Kuolema
Minä en oikeastaan tiennyt tulevasta sodasta, mutta saatoin tuntea ilmassa jotain jännitystä. Aivan kuin kaikki jopa luonto itse odottaisivat jotain. Arvelin myös, etteivät tällä saarella asuvat hevoset olleet miten halukkaita ottamaan vastaan noita lihansyöviä hevosia. Olinhan minäkin kohdannut siitä enkä pitänyt siitä miten väärältä ne haisivat. Ne olivat muutenkin käyneet kimppuuni vaikka yleensä toiset hevoset jättivät minut rauhaan johtuen hänen kummallisesta synkästä aurastaan. Minä olin hevosten lautturi kuolemaan. Mutta nuo vieraat hevoset eivät olleet sitä ajatusta kunnioittaneet. Ne olivat tahtoneet vain syödä minut jolloin olin näyttänyt, että kyllä minäkin osasin taistella. Olin itse kuitenkin haavoittunut silloin ja avukseni oli silloin tullut juurikin tuo samainen suuri tamma joka oli nytkin täällä. Mietin yhä tämän ruskean tamman syytä olla siellä. Kuoleva hän ei ollut enkä oikein usko, että yhdelläkään hevosella oli muuta syytä etsiä minua. Ehkä Thunder vai oli sattumalta tullut paikalle. Se ei kyllä selittänyt miksi hän oli jäänyt. Se, että hän oli makuullaan siinä, kertoi jo pidemmästä aikomuksesta pysyä paikoillaan.
Hetken me vain katsoimme toisiamme hiljaa. Minä nyt en edes voinutkaan puhua, mutta katsoin silti kysyvästi Thunderin suuntaan. Olin yhä silti hieman sekaisin unestanikin. se kuohuva punainen vesi tuntui yhä aaltoilevan tahmaisena vasten kavioitani. Minun ihan vilkaista uudelleen, että olihan ympärilläni niitä valkoisia ruusuja eikä veristä näkymää. Sitten viimein seuralaiseni puhui. Nostin hieman päätäni ja katsoin taas hänen suuntaansa. Minulle pahoiteltiin, että hän oli häirinnyt tai herättänyt minut. Eihän minua häirinnyt. Tilanne vaan sattui olemaan minulle uusi ja hämmentävä. Herättänyt hän kyllä oli, mutta enpä minä kovin mieluisia unia ollutkaan ollut näkemässä. Minulle kerrottiin myös miksi hän oli täällä. No oli kai kummallista nähdä sellaisen synkän tehtävän omaavan hevosen nukkuvan. Enhän minä oikeastaan kovin usein nukkunutkaan koska kärsin insomniasta kuulemieni kuiskeiden takia. Se saattoi kuulostaa hullulta, mutta niin asia oli. Thunder kertoi myös missä oli ennen tälle tuloa käynyt. No se selittäisi miksi hänestä yhä huokui kevyesti sairauden haju. En voinut olla yhä ajattelematta sitä, että vain kuolevat hevoset hakeutuivat luokseni. Mietin siksi yhä mahtoiko tuo sairaus kuitenkaan olla poistumassa.
Ajattelin, että ehkä Thunder lähtisi nyt koska elävät hevoset eivät yleensäkään jääneet seuraani, saati halunneet yrittää keskustella kanssani, mutta tamma ei nähtävästi ollut menossa minnekään. Räpäytin hieman silmiäni hänelle osoittaakseni, että olin kuullut hänet. Heilautin sitten hieman päätäni kaaressa sen merkiksi, että hän olisi vapaa jäämään jos tahtoi. Epäröin, mutta koetin sitten sanoa jotain, mutta kuten jo ennen yrittämistäkin tiesin, kurkustani kuului pelkkää hiljaista rahinaa. Luimistin hieman korviani ja painoin päätäni alas turhautuneena. En ollut edes varma oliko sallittua jos minä koettaisin keskustella jonkun kanssa. Ehkä äänen menettäminen oli osoitus siitä miten minun pitäisi kaikin tavoin pysyä erossa muissa. Ja tähän asti olin pysynytkin.
Tamma näytti miettivän jotain hieman sillä tämä katse muuttui etäiseksi ja huolestuneeksi. Kallistin hieman pääni ja heilautin korvaani kysymykseen mitä tämä ajatteli.
|
|
|
Post by Thunder on Jan 1, 2016 16:33:47 GMT 1
Thunder
Olin kierrellessäni vahingossa herättänyt Kuoleman ja olin jäänyt makuulleni vähän matkan päähän hänestä aluksi. Hän katsoi minua hämmentyneenä ja minä katsoin hetken takaisin kunnes nousin ylös ja kävelin lähemmäs jotta voisin puhua ilman että tarvitsisi korottaa ääntä. Pahoittelin häiriötä tai herätystä ja selitin mitä tein tässä. Ja mistä olin tullut ja miksi. Olihan se ehkä vähän outoa että en sitten lähtenyt, jäin siihen paikoilleni ja katselin vähän ympärilleni ja Kuolemaa. Hän räpäytti silmiään, hän taisi siis olla kuullut mitä sanoin. Sitten myös mietin vähän että häiritsiköhän häntä että jäin tähän, ehkä hän tahtoisi olla yksin tai jotain. Mutta Kuolema heilautti päätään ja päättelin siitä että ehkei häntä haitannut jos jäisin. Jos hän tahtoisi minut pois, hänen ei tarvitsisi kuin jättää minut huomiotta tai näykkäistä minuun päin niin lähtisin.
Näytti sitten siltä että Kuolema yritti puhua siinä kuitenkaan onnistumatta, ainoastaan kuului vaan vaimeaa rahinaa. Hän luimisti korvansa ja laski päätään alaspäin turhautuneen oloisena. Katsoin vähän harmistuneena. ”Ei se mitään, vaikket pysty puhumaan.” sanoin ja jatkoin ”voimmehan me silti jotenkin keskustella.” Jos vain Kuolema tahtoi, ei hän vielä ollut häätänyt minua pois. Minä kyllä tahtoisin tutustua häneen. Ajattelin sitten sitä etten pelännyt häntä koska hän oli pelastanut minut ja minä hänet. Mietin sitten ensimmäistä kertaa jolloin kohtasin Kuoleman ja aloin sitten miettimään Cherryä. Mietin miten hän voi ja oliko hän kunnossa. Mietin myös Raúlia, ajattelin heitä molempia. Cherry oli ystäväni josta tahdoin pitää huolta ja Raúl oli ori jota ihannoin, aluksi hän oli torjunut minut ja olin murtunut vaikka olisihan minun pitänyt se käsittää että hän ei varmasti ollut päässyt yli jostain. Mutta sitten kun olin antanut susien hyökätä kimppuuni ja hän oli ilmestynyt paikalle, hän oli häätänyt sudet pois mutta minä olin ajatellut päättää matkani siitä huolimatta. Sitten sainkin kuulla, ettei hän kestäisi jos kuolisin. Muistin taas hänen lämpimän hengityksen kun olimme odottaneet jos joku löytäisi meidät että saisin apua haavoihini.
Havahduin sitten ja katsoin Kuolemaa, tämä kallisti hieman päätään ja heilautti korvaansa. Mietin hetken mitä vastaisin, jotenkin tuntui ehkä oudolta sanoa että ajattelin laumani johtajaa ja hänen tytärtään. ”Anteeksi, ajattelin vain paria tärkeää hevosta. Olen vähän huolissani heistä.” sanoin sitten. Mutta nyt olin taas uteliaampi Kuoleman suhteen. ”Onko se vain tuuria että osut paikalle kun joku kuolee vai aistitko heidät jotenkin?” kysyin varovasti ja katsoin Kuolemaa.
|
|
|
Post by Raven on Jan 3, 2016 22:49:10 GMT 1
Kuolema
Suuri ruskea tamma ei mennyt pois vaan jopa tuli lähemmäs juttelemaan. Se oli minulle uutta. En oikein tiedä mitä mieltä olla siitä. Toiset hevoset ovat aina vältelleet minua ja kun on tottunut sellaiseen kohteluun, on hankalaa kun asiat yhtäkkiä muuttuvat. Olin luullut etten enää koskaan tulisikaan keskustelemaan kenenkään kanssa. Olin hyväksynyt sen ja unohtanut millaista oli olla tekemissä elävien hevosten kanssa jotka eivät vain juosseetkaan pois luotani. Kuitenkin ensin se Flash nimen ori oli uskaltanut kimppuuni kun olin ollut heikentynyt ja nyt Thunder oli tullut luokseni, mutta ystävällisemmissä merkeissä. En voinut olla miettimättä oliko minun aikani ehkä sitten lopuillaan tai voisinko palata siihen mitä jos oli. En ollut varma halusinko sitä. Se menneisyys oli parempi jättää taakse. Minun ei kuulunut olla tekemisissä toisten hevosten kanssa enkä enää koskaan voisi puhua heille. Minun kuului olla yksin ja katsoa kun toiset kuolivat yksi kerrallaan. Jonain päivänä sitten tulisin pääsemään irti tästä kierteestä ja ehkä silloin joku toinen hevonen ottaisi saman roolin kuin mitä minä olin ollut. Jotain toisesta hevosesta tulisi uusi Kuolema.
Annoin kuitenkin tuolle tammalle luvan jäädä. Ehkä minussa oli jäljellä vielä jonkinlaista uteliaisuutta vaikka olin ollut täysin varma etteivät elävät enää kiinnostaneet minua. Olikohan se ajatus loppujen lopuksi ollut valhe huijaamaan minua jotta en tahtoisi enää elävien pariin? En tiennyt. En tiennyt edes oliko sallittavaa olla utelias eläviä kohtaan. Annoin itselleni luvan tällä kertaa kuitenkin. Koetin puhua, mutta siitä ei tietenkään ollut mitään. Kurkun haava sen esti. Se haava oli joskus repinyt syvään ja vahingoittanut äänihuulia ja sen olisi kuulunut tappaa minut, mutta olin jäänyt henkiin. Suljin suuni ja luimistelin, mutta Thunder kertoi ettei se haitannut vaikken voinutkaan puhua. Hän uskoi siihen, että pystyisimme keskustelemaan jotenkin muutoin.
Tamma kuitenkin alkoi ajattelemaan jotain joka teki hänen huolestuneeksi. Ihmettelin mitä se olisi joten elein kysyin sitä. Onneksi hän havahtui näkemään eleeni. Kyse oli siis parista Thunderille tärkeästä hevosesta joista tämä oli huolissaan. Miltähän oikeastaan tuntui olla läheinen toisille hevosille ja olla huolissaan heistä? Minun elämääni sellainen ei kuulunut. Yritin kuitenkin ymmärtää. Tamma ei kuitenkaan kertonut minulle siitä enempää. Mietin silti mahdoinko olla nähnyt nämä hänelle tärkeät hevoset. Muistin ainakin sen punaturkkisen nuoren tamman joka oli ollut yhdessä vaiheessa Thunderin seurassa. Tämän täytyi olla toinen niistä hevosista. Ajatukseni keskeytettiin kysymällä oliko se tuuria, että osuin paikalle jonkun kuollessa. Vai aistinko sen ehkä jotenkin. Se kysyttiin hyvin varovasti. Mietin miten siihen saisin vastattua. Kumpaa se edes oli? Minä aistin ne, mutta... Hitaasti nyökytin päätäni ja heilautin sitten korviani osoittaakseni että kuulin ne vaikka en ollut varma olisi siinä kyse kuulemisesta vai tuntemisesta enemmän. Tavallaan se oli molempia.
|
|
|
Post by Thunder on Feb 15, 2016 11:30:12 GMT 1
Thunder
Ei, en lähtenyt siitä Kuoleman luolta, vaikka vähän kyllä arvuuttelin että mitä hän ajatteli siitä että jokin elävä hevonen tuli vain hänen luokseen ja vielä ihan juttelu etäisyydelle. Mietin pitäisikö minun siis jatkaa matkaan ja jättää hänet rauhaan, vaikka en kyllä tahtoisi. Sain kuitenkin ilmeisesti luvan jäädä, sen ainakin päättelin siitä pään heilautuksesta.
Kuolema jopa yritti puhua, siinä kuitenkaan onnistumatta, hän sai aikaiseksi vain pientä kähinää. Se mitä luultavimmin johtui tuosta arvesta kurkussa. Mistähän se oli tullut tai entä se kasvojen arpi, en tiennyt ja jostain syystä en tahtonut kysyäkään niistä vielä. Sanoin sitten puhumiseen keksivämme jonkin keinon vielä, uskoin siihen että löytäisimme tavan puhua edes pienimuotoisesti. Halusin tietää edes vähän enemmän hevosesta nimeltä Kuolema, jota kaikki vähän pelkäsivät.
Aloin sitten huolestua vähän Raúlista ja Cherrystä, ajattelin heitä ja heidän vointiaan, mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän huolestuin. En ole nyt nähnyt heitä hetkeen, kaikki oli niin sekavaa sodan partaalla ja minä olin vain rikkinäinen enkä saanut osallistua siihen, rikki tai en, osallistuisin vaikka häätämisen uhalla. Kuolema sitten kysyi elein mitä ajattelin, luultavasti. Pahoittelin vähän ja sanoin ajatelleeni paria tärkeää hevosta joista olin huolissani. En kertonut enempää, se tuntuisi oudolta edelleen, olen vain sotilas enkä tiedä miten siihen suhtauduttaisiin jos kertoisin huolehtivani lauman johtajasta ja tämän tyttärestä.
Kuolema sitten jäi miettimään hetkeksi joten päätin keskittyä häneen ja kysyä kysymyksen, ettei hän vain tajuaisi jollain tavalla keistä olisin huolissani. Kysyin varovasti aistiko Kuolema kun joku kuolee vai onko se vain tuuria. Tämä oli ehkä kaikista se kiinnostavin tieto mitä tahdoin tietää. Odotin hetken kun Kuolema mietti, sitten hän nyökäytti hitaasti päätään ja heilautti korviaan. Mietin itsekin hetken. ”Eli kuulet ne?” kysyin ja katsoin häntä pieni uteliaisuuden pilke silmissäni.
Katsoin sitten vähän ympärilleni ja mietin mitä muuta tahtoisin tietää, pidin kuitenkin katseeni myös Kuolemassa sen varalta jos hän kertoisi jotain. Mitähän Kuolema sitten teki hevosille jotka löysi kuolleina, voisinkohan kysyä sitä. ”Mitä teet kuoleville ja kuolleille sitten?” kysyin ja käänsin sitten katseeni kokonaan Kuolemaan. Katsoiko hän vain niitä vai tekikö hän jotain myös. En nyt usko että hän sielua pystyy viemään, vaikka mistäs minä tiesin, onhan hän kuitenkin Kuolema.
|
|
|
Post by Raven on Feb 25, 2016 0:20:18 GMT 1
Kuolema
En todellakaan ollut varma siitä kuinka pystyisimme kunnolla keskustelemaan kun kurkustani ei tosiaan lähtisi muuta ääntä kuin pelkkää korinaa ja rahinaa. Turha minun olin ihmettä odottaa, että vielä joskus saisin muuta ääntä suustani. Olin itse pitänyt huolen siitä. Oikeammin minun olisi kuulunut kuolla, mutta jokin ihme oli kuitenkin päättänyt säästää minut ja tehdä minusta Kuoleman. Jotenkin kuitenkin sain ymmärrettävästi kerrottua Thunderille, että hän saisi jäädä. Tai sitten hän vain tahtoi jäädä. Sitäkään en kyllä ymmärrä miksi tuo suuri tamma tahtoi jäädä. Muut hevoset olisivat jo poistuneet aikoja sitten. He olisivat vain hiipineet vaivihkaa pois minun nukkuessani. Sillä yhden uskomuksen mukaan minun näkemisenikin saattoi tietää kuolemaa. Minusta tuntui olevan aika paljon huhuja liikkeellä enkä itsekään osannut oikeastaan kertoa kaikista mitkä niistä olivat vain huhuja.
Aavistin kyllä ilmassa sodantuntua vaikkei kukaan ollut minulle siitä kertonutkaan. Minähän olin sen kaiken ulkopuolella. Sota toisi kuitenkin lisää ääniä. Lisää kuolevia hevosia. Kaikessa hirveydessään, se myös herätti minussa jonkinlaista intoakin. Tai itseasiassa tunne oli ristiriitaisempi. Kyselin yhä miksi juuri minä ja kutsun tuntu oli vienyt minulta oikeastaan kokonaan kyvyn nukkua, mutta siitä huolimatta en kokenut kuolemaa ainoastaan pahana asiana. Se oli jotain joka kuului elämään. Jokainen kuoli joskus. Mutta koska minulla oli tämä synkkä tehtävä en oikein saanut ketään elävää ystävää tai kumppania. Sen puoleen tosin en oikeastaan ollut kiinnostunutkaan. Ainakin niin olin luullut ettei elävillä ollut sijaa minun elämässäni. Olin tottunut katsoman toisia pelkkinä kuorina joista joskus poistui se mikä oli tehnyt heidät eläviksi olennoiksi. Minulla ei ollut syytä taistella tässä tulevassa sodassa ketään vastaan tai kenenkään puolesta koska minulla ei ollut ystäviä. Toisin oli tällä ruskealla tammalla. Huomasin sen siitä kuinka huolissaan tämä näytti olevan. Oli yllättävän helppo lukea eläviä vaikka en heidän kanssaan ollutkaan paljoa tekemisissä. Ehkä se johtui siitä, että olin tarkkailija ja siitä, että itse ilmaisin itseäni pienin elein. Kysyin, mutta minulle ei oikeastaan paljastettu mitään. Ja mitä hän oikein pahoitteli?
Siirryimme kuitenkin muihin aiheisiin tai ehkei niin aiheesta toiseen kuitenkaan mikäli Thunder pelkäsi minun aistivan hänen rakkaidensa kuoleman. En tiedä. Nyökäytin hieman päätäni kun Thunder kysyi minulta varmistukseksi, että kuulenko kuolevat. Aikaisempi eleeni oli siis ymmärretty vaikka se oli oikeastaan muutakin kuin kuulemista, mutta sen selittäminen olisi ollut hankalaa vaikka olisinkin voinut puhua. Thunder vaikutti kiinnostuneelta asioiden suhteen, mutta minun oli todella hankalaa selittää niitä. Puhumattomuuden lisäksi en ollut tosiaankaan tottunut kertomaan asioistani kenellekään. En ole varma oliko tilanne mukava vai hieman vastenmielinen. Ehkä jotain siltä väliltä.
Seuraava kysymys oikeastaan oli niitä mihin en tavallaan osannut edes vastata. Tavallaanhan minä vain kuljin katsomassa kunnes heidän äänensä vaimenisi jolloin tieisin, että heidän henkensä oli tosiaan jatkanut matkaa, mutta en ollut täysin varma tapahtuiko siinä jotain muutakin. Sainko minä sen aikaan tai ohjasinko niitä oikeaan suuntaan? En ole täysin varma. Ja miten minun pitäisi nyt selittää tämä. Nyäkäytin hieman päätäni että varmasti sain Thunderin huomion ja räpäytin sitten hitaasti silmiäni. En tiedä menikö viestini mitenkään perille. Koetin kertoa katselevani. Nostin sitten katseeni taivaalle kuin niiden henkien perään. Muutakaan tapaa ilmaista asiaa minä en keksinyt.
|
|
|
Post by Thunder on Jun 14, 2016 16:35:09 GMT 1
Thunder
Minusta oli mielenkiintoista jutella Kuoleman kanssa ja tutustua tähän vähän enemmän kun kukaan muu ei tuntunut uskaltavan. Eksyin kyllä yhdessä vaiheessa ajatuksiini huolehtimaan mutta havahduin nopeasti kun en tahtonut puhua siitä kun se ei tuntunut sopivalta. Ajattelin myös samalla sotaan osallistumista vaikka olinkin aika heikossa kunnossa. En kuitenkaan tahtonut jättää panostani pois vaikka joutuisin vielä pahempaan kuntoon, elossa yrittäisin kuitenkin takaisin tulla.
Vaihdoimme sitten aihetta kun kysyin Kuolemalta hänen aistimisesta kuolleiden suhteen ja varmistin hänen korvien heilautuksen jälkeen että hän kuuli ne, hän nyökkäsi minulle. Nyökkäsin kevyesti takaisin ajatellen miltä ne mahtoivat kuulostaa, kuulostiko se joltain kaamealta vai kauniilta. Sitä en koskaan saisi luultavasti tietää kun jokaisella oli oma mielipide asioista. Jostakin se voisi kuulostaa kaamealta ja toisesta kauniilta, jos en niitä voisi kuulla, en voisi sanoa miltä se kuulosti. Kuolema näytti olevan ristiriitainen tunteistaan kun olin niin utelias, en tahtoisi vaivata häntä liikaa mutta tahtoisin tietää vielä jonkun verran lisää kun minulla oli mahdollisuus kerrankin kysellä häneltä. Olin pienestä pitäen miettinyt joitain kysymyksiä hevosesta nimeltä Kuolema, olin kuullut siitä ihan pienenä varsana äidiltäni.
Seuraavaksi tahdoin kysyä mitä Kuolema teki kuoleville ja kuolleille, se taisi olla aika hankala kysymys kun Kuolema joutui miettimään hetken. Odottelin ja mietiskelin seuraavaa kysymystä kunnes Kuolema nyökäytti päätään ja käänsin katseeni häneen ja kiinnitin huomioni häneen kokonaan. Hän räpäytti silmiään ja nosti hetken päästä katseensa taivaalle. Katsoin hetken häntä ja sitten maata, tarkoittiko hän tuolla mitä. Vaihdoin kevyesti asentoani ja nostin katseeni takaisin Kuolemaan. ”Sinä siis katselet kun he jatkavat matkaa?” kysyin epävarmasti. En ollut nimittäin täysin varma mitä hän tarkoitti mutta voisin aina varmistella.
Mietin sitten hetken seuraavaa kysymystä, en tahtonut tehdä hänen oloaan epämukavaksi kuitenkaan mutta olin niin utelias. Tahdoin tietää mistä nuo arvet tuli, miten hänestä tuli Kuolema, milloin hänestä tuli Kuolema ja tiesiköhän hän että hänestä tulee Kuolema. En tiennyt kehtaisinko kysyä sitä, pahastuisiko hän siitä… ”Oletko ollut aina tällä saarella vai tulitko joskus tänne ja jos olet joskus tullut tänne kuinka kauan olet ollut täällä?” kysyin ja katsoin Kuolemaa jälleen kiinnostuneena.
|
|
|
Post by Raven on Aug 20, 2016 21:29:59 GMT 1
Kuolema
Olin kertonut Thunderille kuulevani kuolleet joka piti vain osittain paikkansa. Sitä oli liian hankalaa selittää vaikka olisikin voinut puhua. Koska se tavallaan ei ollut ääni jonka kuulin. Miltä kuulosti äänetön huuto? Saattoi mennä varmaan filosofiseksi tämä mietintä. Jos suuri tamma olisi kysynyt minulta sitä mitä pohti, oliko se kaameaa vai kaunista. En olisi osannut vastata. Se oli... houkuttelevaa ja tuskallista samaan aikaan. Se oli jotain jonka luokse halusi mennä ja jonka luokse oli pakko mennä. Sen tahtoi saada loppumaan ja silti sitä olisi voinut kuunnella ikuisesti.
Seuraavaankin kysymykseen oli hankalaa vastata. En ollut varma itsestäni. Minusta oli tullut Kuolema, mutta en tarkalleen silti tiennyt mitä muuta se tarkoitti kuin sitä, että minun tuli katsoa mahdollisimman monet kuolemat. Se tarkoitti sitä etten pystynyt itse lepäämään, mutta oli mahdollista että minä kuolisin itse. Jos kuolisin silloin syntyisi uusi Kuolema. Olin varma näistä asioista itsessäni. Ja outoa kuin se onkin olin minäkin varsana kuullut tarinoita Kuolemasta. Olin ollut ensin peloissani ja sitten kiinnostunut, mutten koskaan olisi uskonut, että minun kohtaloni olisi tulla häneksi. En ollut... No sillä ei ollut mitään väliä enää. Se menneisyys oli tapahtunut jollekin toiselle. Kuolemalla ei ollut menneisyyttä. Pelkällä nykyisyydellä oli väliä. Kuitenkin selitin elein parhaani mukaan sen mitä tein kuolleille ja ilmeisesti sain sen perille. Nyökäytin päätäni. Tähän asti Thunder oli ymmärtänyt eleistä sen mitä koetin kertoa. Toivon mukaan minulta ei kysyttäisi mitä niille tapahtui sen jälkeen. Minä en tiennyt. Olin vain katselija.
Suuri tamma ei vielä ollut ilmeisesti saanut kaikkia haluamiaan vastauksia sillä näin hänen miettivän seuraavaa kysymystä. Kai minä voisin sallia hänelle vastauksen siihenkin. Hän oli utelias eikä kukaan yleensä puhunut kanssani. Minulla ei oikein ollut ystäviä joiden kanssa jutella eikä ääntä puhua. Sitten kun seuraava kysymys tuli, en oikein pitänyt siitä, mutta olin kyllä osannut odottaa että kysymykset kääntyisivät vielä siihen suuntaan. Tämä kysymys meni varsin lähelle menneisyys kysymyksiä. Luimistin hetkeksi korvani, mutta nostin ne sitten taas pystyyn silmiäni räpäyttäen. Voisin kai vastata, mutta kuinka? Olisi helpompi vastata kyllä-ei -kysymyksiin. Hetken katsoin vain tylsästi eteeni, mutta käänsin sitten katseeni meren suuntaan. Se ei näkynyt tänne asti, mutta tiesin missä se oli lähimpänä. Olin joskus kulkeutunut tänne saarelle. En syntynyt täällä. Tulin tänne silloin kun minusta oli tullut Kuolema. Mutta en tiedä kuinka sen kertoisin. Katsoin siis meren suunnalle ja vilkaisin sitten sivusilmälläni taas Thunderia.
Huokaisin sitten ja nousin seisomaan. Minulla oli kolme vahvaa jalkaa ja yksi jota jouduin aina ontumaan, mutta kavioistani ei lähtenyt ääntä. Liikuin aina hyvin hiljaa kuin varjo mikä oli kummaa näin siokokoiselle hevoselle. Ehkä oli minun vuoroni kysellä nyt. Käänsin katseeni tiivisti Thunderiin sitten nousi takajaloilleni ja tein eleen taistelusta samalla kun kurkustani nousi jonkinlainen raapiva korahdus. Laskeuduin sitten takaisin neljälle jalalleni katsoen uudelleen tammaan ja käänsin päätäni sinne missä arvelin Chastity lauman olevan. Koetin kysyä aikoiko hän osallistua sotaan. Tai ehkä enemmänkin totesin, että hän aikoi. Sillä tieisin vastauksen. Hän heikkoudestaan huolimatta aikoisi olla siellä auttamassa niitä joita rakasti.
|
|
|
Post by Thunder on Oct 24, 2016 10:56:41 GMT 1
Thunder
Kyselin ja paljon sitten Kuolemalta, hän alkoi tuntua vaivaantuneelta joten aloin pikku hiljaa laskea tahtia mutten lopettanut. Kyselin ja katselin mielenkiinnolla vastauksia, käsitys hevosesta Kuolema laajeni ja laajeni. Tiesiköhän kukaan edes näin paljon hänestä kuin hän itse ja minä. Pieni osa minusta kihisi jännityksestä, olin saanut tietää paljon ja ymmärsin häntä koko ajan paremmin.
Viimeinen kysymys osui ilmeisesti arkaan paikkaan mikä saikin minut lopettamaan kyselyn, sain kuitenkin selville kai, ettei hän ollut syntynyt täällä. ”Eli tulet muualta? Ja anteeksi näin ahdistavat kysymykset. En kysele niitä enää.” sanoin ystävällisesti. Hän oli siis joskus tullut tänne, kuten moni muukin. Kuten myöskin minä olin tullut. Katsoin ympärilleni hetken kunnes kuulin Kuoleman huokaisevan ja katsoin kun hän nousi ylös. Itse en noussut vielä, keräsin voimaa mahdollisimman paljon. En luovuttaisi koskaan, laumasta oli tullut liian tärkeä ja ennemmin uhraisin itseni vieden muutaman vihollisen kuin jääden parantamaan haavoja. Mutta minulla oli vielä kosto kesken, Conan saisi tuntea kivun minkä aiheutti minulle ja vielä enemmän.
Katsoin Kuolemaa joka katsoi minua tiiviisti ja teki taistelu eleen pienen korahduksen kera. Hän laskeutui, katsoi minua ja Chastityyn. Ilmeeni laski, juuri sitä olin ajatellut. Sota ja siihen osallistuminen, tyhmänäkö hän minua piti. Nousin ylös ja paukautin kaviolla maata. ”Totta kai osallistun! Tiedän että kuolen sinne mutta olen velkaa sen, enkä anna heidän kuolla kun makaan paikoillani. En kestä sitä, en kestäisi kuulla huutoja ja maata vain paikallani. En enää toista kertaa, yksi kerta oli jo tarpeeksi paha eikä vieläkään jätä mieltäni. ”sanoin ja katsoin vihaisena maata.
Minun oli pakko, sanottiin mitä tahansa menisin. Tekisivät mitä tahansa, roikkuisivat kiinni tai uhkailisivat että kuolen. Tiesin mihin olin menossa, en tahtonut kuolla mutta se tuntui väistämättömältä. Olin täynnä haavoja ja ruhjeita, olin vasta ollut kuoleman sairas. Ja sota olisi jo tulossa. Pian se lauma tulisi mutta en antaisi armoa yhdellekään joka osuu tielleni. Olin tapellut hengestäni jo varsana ja se oli vahvistanut minua, olin kuunnellut kuolevien huutoa ja kokenut vaikka mitä. Se vahvisti ja se että siinä laumassa oli ne joita tahdoin suojella, en tahtonut enää niiden joita rakastin kuolevan. En enää koskaan olisi se vaikka viimeinen tekoni, tappaisin niin monta kuin voisin.
|
|
|
Post by Raven on Dec 4, 2016 20:09:10 GMT 1
Kuolema
Nyökäytin päätäni kun Thunder näytti tajuavan sen, etten ollut syntyjäni täältä. Mistä sitten olin? En tiedä muistinko itsekään vai torjuinko vain sen muiston koska minun ei kuulunut ajatella sitä. Hetken näin mielessäni kuvan suuresta mustasta friisiläistammasta varsoineen, mutta pyyhkäisin tuon kuvan pian pois mielestäni. En saanut mennä sinne. Oli täysin turhaa kaivata menneisyyttä koska vain nykyisyydellä oli enää väliä. Tämä mikä minä nykyisin olin oli pysyvää nyt. Olen lautturi ja olisin sitä siihen päivään asti kunnes minä kuolisin. Muista se oli pelottavaa. He karttoivat minua, mutta minulle... jos tarkemmin asiaa alkaisin miettiä... se oli oikeastaan aika surullista. Olin tuomittu olemaan yksin muiden karttamana. En voinut etsiä itselleni kumppania tai ystäviä sillä kaikki uskoivat, että jos minut näki se tiesi vain epätoivoa ja kuolemaa. Minun toinen puoliskoni naamasta irvaili heille. Näytti kerta kaikkiaan hirveältä luiden ja jänteiden hymyiltä jolla ei ollut mitään tekemistä tunteen kanssa.
Ja silti tämä suuri ruskeaturkkinen tamma ei ollut vielä lähtenyt. Aivoni koettivat käsitellä tätä uutta ärsykettä. Olin ollut niin kauan yksin, että en ollut varma oliko tunne miellyttävä vai ikävä. En oikein osannut luopua siitä miksi minä olin tullut, mutta pitkän yksinäisyyden jälkeen oli tavallaan ainakin erilainen kokemus kun joku pysähtyi juttelemaan kanssani. Ainoa vain, että olin itse vienyt itseltäni kyvyn puhua. Toistaiseksi olin kyllä tullut ymmärretyksi tuon tamman toimesta. Kuinka pitkään tulisin ymmärretyksi kun minulla ei ollut ääntä puhua?
Kysymykset minua kohtaa saivat nyt toistaiseksi olla siinä. Olin noussut seisomaan esittämään oman kysymykseni tai enemmänkin toteamukseni. Itse minä en osallistuisi sotaan. Minulla ei ollut ystäviä joiden puolella olla. Ei laumaa, jota suojella. Ei jälkikasvua, jolle turvata tulevaisuus. En minä pitänyt niistä hevosista jotka haisivat väärältä. Olivathan ne käyneet kimppuuni toisin kuin muut hevoset jotka yleensä jättivät minut rauhaan, mutta siitä huolimatta tämä sota ei kuulunut minulle. Minä katsoisin ketkä kuolivat. Tulisin hiipimään kuolevien luokse taistelun päätyttyä. Minulla ei ollut kostonhimoa ketään kohtaan joka olisi ajanut sotaan tai tekemään erotuksen joukkojen suhteen. Toisin kuin Thunderilla. Hän tuntui omaavan vielä niitä joita rakasti ja niitä joille halusi kostaa. Ja kysymykstoteamukseni oli kai loukannut häntä jotenkin. Hän oli pakottautunut pystyyn ja paukauttanut kaviollaan maata täynnä tunnetta. Minua se ei kuitenkaan hätkähdyttänyt sillä itse minä olin tyhjä tunteista. Hän vahvisti sen mitä olin ajatellutkin. Sota tulisi ja hän olisi siellä. Heilautin vain hieman korviani. En estänyt häntä enkä sen puoleen kertonut hänelle sitäkään, että jos hän kuolisi, se olisi minä joka hänet noutaisi. Oliko hän jo kerran kokenut sodan? En kysynyt. Annoin hänen vihansa vain laantua mikäli se olisi laantuakseen. Huokaisin ja käänsin katseeni pois hänestä. Minä tulisin ottamaan kaikki jotka kaatuivat. Niin orit, tammat kuin varsatkin. Enkä tekisi mitään hyvää kenellekään.
|
|
|
Post by Thunder on Dec 22, 2016 13:05:24 GMT 1
Thunder
Minä olin esittänyt kysyttäväni, ne kysymykset mitkä Kuolema sieti ja mitä hän ei sietänyt. Mutta minulla oli parempi käsitys nyt ja ymmärsin paremmin. En tiennyt edelleenkään miltä hänestä tuntui että minä oleskelin tässä. Minä olin nyt eksynyt tähän ja päättänyt edes hetkeksi jäädä tutustumaan lisää. Ymmärsin häntä aina jotenkin mutta en tiennyt ymmärtäisinkö kaikkea lopulta. Yrittäisin ymmärtää mahdollisimman pitkään mutta en minäkään tässä pitkään voisi olla, minulla oli tehtävää.
Sain lopulta sitten itselleni kysymyksen. Siinä vaiheessa en välittänyt vaikka mikä paikka olisi rikki vaan nousin ylös ja pamautin kavioni maahan. Viha syöksyi aaltona lävitseni ja olisin voinut juosta tällä hetkellä vaikka puuta vasten jos sellainen olisi ollut lähellä. Minua ärsytti vähän kaikki ja totta kai minä olin menossa sotaan. Minä en jättäisi sitä väliin vaikka raaja puuttuisi. Minä puolustaisin laumaa ja niitä joista välitin kunnes henki lähtisi, kukaan ei muuttaisi sitä mielipidettä. Tiesin etten välttämättä pääsisi sotaan mutta ei minua estettäisi vain sanoilla. En tiedä mikä saisi minut jättämään sodan välistä. Helpolla minua ei kuitenkaan pois saisi. Kerran jo huolimattomuuteni kostautui koko lauman menetyksenä joten en katsoisi sitä uudelleen, joko tulisin voittajana, kuolisin voittajana tai häviäjänä. Mutta häviäjänä en eloon jäisi.
Minun siinä käsitellessäni vihaani huomasin kun Kuolema huokaisi ja käänsi katseensa muualle. Heilautin korviani ja käänsin katseeni takaisin maahan. Kuolemalla nyt ei varmaan ollut syytä osallistua, keräisi kaikki kuolleet. En tiedä oliko hänellä mitään puolta mitä edes puolustaa. Hän vain seuraisi sivusta ja auttaisi kuolleet jatkamaan matkaa. Hän saisi jossain vaiheessa varmaan sitten katsoa kun minä jatkan matkaani, varmasti pian. En tykännyt että joutuisin jättämään lauman, varsinkin kun siinä samalla jäisi taakse Cherry ja Raúl, heitä minä eniten ikävöisin mutta he pärjäisivät varmasti. Jos voittaisimme sodan, he pärjäisivät loistavasti ilman minuakin. ”Mitenköhän siinä sodassa käy?” sanoin ja vilkaisin Kuoleman suuntaan. En kysynyt sillä että arvelin hänen tietävän, tahdoin vain tietää mitä hän ajatteli asiasta. ”Niitä on tulossa sieltä kuulemma aika iso lauma…” lisäsin vielä. Nostin katseeni ja nyt käänsin sen Kuolemaan, minun olisi muuten vaikea tietää mitä hän sanoisi
|
|