Post by Angéla on Feb 19, 2015 16:03:07 GMT 1
Olimme jättäneet kotimaamme, Venäjän uusien laumalaisten sekä ruuan toivossa. Kohteenamme hevosten paratiisiksi kutsuttu saari, Peneplain. Meitä oli noin neljäkymmentä päätä hevosia. Jokainen kannibaali. Nautimme siskoni kanssa siitä kun saamme toiset anelemaan armoa. Syömään epätoivoisesti lajitoverinsa. Ja sen säälittävän esityksen jälkeen, syömme heikot ja vahvat liittyvät laumaamme.
Uimme meren halki maan toivossa. Olimme uineet kilometrejä tuntikausia. Joukomme kuitenkin koostui sotureista suurimmaksi osaksi, joten laumalaisten menetys olisi säälittävän pieni. Korkeintaan muutama varsanrääpäle oli hukkunut. He olivat muutenkin vain tiellä. Katoin aaltojen yli horisonttiin. Näin jotain... Vuorta? Ja rantaa.
"Maata näkyvissä!" Huusin voitokkaasti.
Voitokas hirnunta kaikui minun ja Dévilan takaa. Katsoin rakkaaseen siskooni irvistäen ja kahlasimme pienen saaren rantaan. Itse laumat olivat suurella saarella, mutta tahdoimme saapua huomaamatta. Kukaan ei saisi tietää vielä. Katsoin henkeä haukovia sotilaitamme vihaisena.
"Helvetin tollot! Hankikaa ruokaa!" Karjuin vihoissani.
Muutama hevonen Jarodin laumasta säpsähti. Oli heidän osastonsa aika metsästää. He suuntasi pääsaarelle etsimään jonkun onnettoman jos kaksikin.
"Teemme tästä saaresta maanpäällisen helvetin." Naurahdin Dévilalle.
"Hah! Kuinka nautinkaan niistä säälittävistä yrityksistä kajota lajitoveriinsa." Dévila virnuili.
"Ja ne epätoivoiset katseet ja huudot. Kuinka kaikki tekevät mitä vain säästyäkseen."
"Säälittävää:" Dévila hymähti.
Katsoimme toisiimme virnistäen. Yhdessä olimme kokeneet vaikka ja mitä. Sen nälän ja janon kun meidät hylättiin vanhaan talliin. Sen kun Dévila kuiski korvaani kuinka selviämme. Sen kun tapoimme vanhempamme ja nautimme heidän kaulavaltimostaan pulppuavaa verta. Se nautinto jonka siitä saimme kun vanhempamme ruumiit nytkähtivät elämän samalla kadoten heistä. Ja tunsimme siitä nautintoa.
Käännyimme Dévilan kanssa laumaamme kohti ylväinä. Katsoimme heitä arvostellen.
"Teillä on kaksi päivää aikaa levätä tällä pienellä saarella." Katsoin jokaista tuimasti
"Jonka jälkeen, menemme tapaamaan pääsaaren laumanjohtajia. Jaamme komentajien ryhmät minulle ja Angélalle tapaamisen ajaksi."
"Ja ette poistu saarelta ILMAN lupaamme. Onko selvä?" Paninotin sanojani, jotta nuo tollot ymmärtäisivät.
Saimme vastaukseksi nyökkäyksiä. Se saisi luvan riittää, sillä olimme itsekkin uuvuksissa matkasta. Valitsimme Dévilan kanssa lepopaikkamme mahdollisimman korkealta, sillä tahdoimme nähdä pääsaarta enemmän.Seisoimme pienellä kalliolla suunnitellen valloitustamme, tarkkaillen saarta. Sen vehreän ja karun seudun eroitti hyvin, sillä joki pisti saaren puoleksi.
"Dévila. Kummalle puolelle tahdot matkata?" Kysyin.
"Ota sinä vehreä puoli, enkelini." Dévila virnisti jälleen. Kuinka pidinkään nimestäni.
"Miten vain tahdot, Dévila."
"Annamme heille tasan yhden päivän miettimisaikaa, jonka jälkeen heidät pakotetaan laumaan." Dévila sanoi.
"Tai tapetaan." Tunsin kuinka nautinto valtasi mieleni.
"Niin, tai tapetaan." Dévila hymähti.
Katsoimme vielä hetken saarta. Pian se olisi meidän hallussamme.
Ja Dévila jatkaa?
Ja en ole tottunut pahikisella kirjoittamaan...
Uimme meren halki maan toivossa. Olimme uineet kilometrejä tuntikausia. Joukomme kuitenkin koostui sotureista suurimmaksi osaksi, joten laumalaisten menetys olisi säälittävän pieni. Korkeintaan muutama varsanrääpäle oli hukkunut. He olivat muutenkin vain tiellä. Katoin aaltojen yli horisonttiin. Näin jotain... Vuorta? Ja rantaa.
"Maata näkyvissä!" Huusin voitokkaasti.
Voitokas hirnunta kaikui minun ja Dévilan takaa. Katsoin rakkaaseen siskooni irvistäen ja kahlasimme pienen saaren rantaan. Itse laumat olivat suurella saarella, mutta tahdoimme saapua huomaamatta. Kukaan ei saisi tietää vielä. Katsoin henkeä haukovia sotilaitamme vihaisena.
"Helvetin tollot! Hankikaa ruokaa!" Karjuin vihoissani.
Muutama hevonen Jarodin laumasta säpsähti. Oli heidän osastonsa aika metsästää. He suuntasi pääsaarelle etsimään jonkun onnettoman jos kaksikin.
"Teemme tästä saaresta maanpäällisen helvetin." Naurahdin Dévilalle.
"Hah! Kuinka nautinkaan niistä säälittävistä yrityksistä kajota lajitoveriinsa." Dévila virnuili.
"Ja ne epätoivoiset katseet ja huudot. Kuinka kaikki tekevät mitä vain säästyäkseen."
"Säälittävää:" Dévila hymähti.
Katsoimme toisiimme virnistäen. Yhdessä olimme kokeneet vaikka ja mitä. Sen nälän ja janon kun meidät hylättiin vanhaan talliin. Sen kun Dévila kuiski korvaani kuinka selviämme. Sen kun tapoimme vanhempamme ja nautimme heidän kaulavaltimostaan pulppuavaa verta. Se nautinto jonka siitä saimme kun vanhempamme ruumiit nytkähtivät elämän samalla kadoten heistä. Ja tunsimme siitä nautintoa.
Käännyimme Dévilan kanssa laumaamme kohti ylväinä. Katsoimme heitä arvostellen.
"Teillä on kaksi päivää aikaa levätä tällä pienellä saarella." Katsoin jokaista tuimasti
"Jonka jälkeen, menemme tapaamaan pääsaaren laumanjohtajia. Jaamme komentajien ryhmät minulle ja Angélalle tapaamisen ajaksi."
"Ja ette poistu saarelta ILMAN lupaamme. Onko selvä?" Paninotin sanojani, jotta nuo tollot ymmärtäisivät.
Saimme vastaukseksi nyökkäyksiä. Se saisi luvan riittää, sillä olimme itsekkin uuvuksissa matkasta. Valitsimme Dévilan kanssa lepopaikkamme mahdollisimman korkealta, sillä tahdoimme nähdä pääsaarta enemmän.Seisoimme pienellä kalliolla suunnitellen valloitustamme, tarkkaillen saarta. Sen vehreän ja karun seudun eroitti hyvin, sillä joki pisti saaren puoleksi.
"Dévila. Kummalle puolelle tahdot matkata?" Kysyin.
"Ota sinä vehreä puoli, enkelini." Dévila virnisti jälleen. Kuinka pidinkään nimestäni.
"Miten vain tahdot, Dévila."
"Annamme heille tasan yhden päivän miettimisaikaa, jonka jälkeen heidät pakotetaan laumaan." Dévila sanoi.
"Tai tapetaan." Tunsin kuinka nautinto valtasi mieleni.
"Niin, tai tapetaan." Dévila hymähti.
Katsoimme vielä hetken saarta. Pian se olisi meidän hallussamme.
Ja Dévila jatkaa?
Ja en ole tottunut pahikisella kirjoittamaan...