|
Ystävä
Apr 18, 2015 22:53:57 GMT 1
Post by Conan on Apr 18, 2015 22:53:57 GMT 1
Tähän ketjuun kutsun mukaan Yeton. Jatkaa Yeton tarinaa Turva
Kial
Olimme päässeet uuvuttavan matkan jälkeen siihen kauniiseen turvapaikkaani luolaan, joka oli piilossa muilta. Yritin houkutella Yetoa tulemaan lähemmäs vesiallasta ja juomaan, hän tarvitsisi vettä. Yeton voimat olivat kuitenkin lopussa. Hän kompuroi vähän kerrassaan lähemmäs allasta, kuitenkaan koskaan siinä onnistumatta. Hän jäi turvan mitan päähän makaamaan. Yeto painoi tumman päänsä luolan lattiaan, vaipuen tiedottomuuden rajoille. Hän nukahti, joten jäin taas yksin. Jäin yksin valvomaan, kun koettelemuksista uupunut ori uinui jossain muualla. Astelin ulos luolasta, lähtien hakemaan sammalta, jolla hoitaa Yeton haavoja. En uskaltanut palata sinne, missä taistelu oli käyty, vaan kipusin ylöspäin vuorelle. Tiesin missä sammalta kasvoi.
Sain kiivetä lähes huipulle asti, ennenkuin löysin sopivaa sammalta haavanhoito tarkoitukseen. Päätin kuitenkin jättää sammaleet toistaiseksi siihen ja kipusin aivan huipulle asti tarkkailemaan tilannetta. Katsoin taistelutantereen suuntaan, mutta en nähnyt näin kaukaa sinne asti. Muualla ei näkynyt liikettä, joten katsoin parhaakseni lähteä takaisin Yeton luo, jos hän vaikka heräisikin. Nappasin matkalta mukaan ison tukon sammalta ja luisuin siististi alemmas vuorelta, saapuen loppujen lopuksi takaisin turvapaikkaani.
Kastoin sammaleet makeaan juomaveteen, joten se ei kirvelisi niin pahasti kuin suolainen merivesi. Painelin niitä Yeton haavoihin, joista osa vuoti vielä verta. Ori hätkähti hetkeksi hereille, saaden minutkin säpsähtämään. Yeto vajosi kuitenkin takaisin uneen, joten jatkoin haavojen hoitoa.
Kaiken sen jälkeen, aloin itsekkin olla aika puhki, joten asetuin pitkäkseni kauemmas Yetosta, aivan luolan suulle, josta näin aaltojen iskevän kivikkoiseen rantaan ja kallionseinämään. Silmäni menivät pakosti kiinni, vaikka kuinka yritin kestää hereillä. Pakko. Pakko kestää. Kial, et voi vajota uneen. Yritin pakottaa itseni kesämään hereillä. Vajosin kuitenkin sen kamppailun jälkeen uneen. Nukuimme Yeton kanssa molemmat taistelun uuvuttaneina luolassa, joka olisi varmasti suoja ja turva meille molemmille.
|
|
|
Post by Raven on Apr 19, 2015 18:09:55 GMT 1
Yeto
En tiedä kuinka kauan olin ihan taju kankaalla. Minä en oikeastaan tainnut edes nähdä unia. Kelluin vain hiljaa aalloissa. Ehkä olin ajautunut merelle. Ehkä en ollut edes elossa enää. Olin kaiketi kuollut sinne kivikkoiselle rannalle joka oli aina vetänyt minua puoleensa sen jälkeen kun olin ensimmäistä kertaa tälle saarelle ajautunut viimeisillä voimillani. Siitä rannasta oli tullut minulle tärkeä paikka joten ei minua haitannut jos olin kuollut sinne. Meri oli ehkä vetänyt minut takaisin aaltoihin. En osannut sanoa. Ainoa mitä tunsin olivat nuo laineet.
Miksi minä olinkaan taas siellä? En kyennyt muistamaan. Oli kuin jokin olisi pyyhkinyt kaikki muistoni kokonaan pois siitä minkä halusin kieltää. Tiesin kyllä, ettei se asia ollut mikään mukava. Sen muiston täytyi olla kauhea, mutta en enää saanut mieleeni mikä se oli. Jonkin sellainen jonka takia olin halunnut kuolla. Aina minä yritin ja aina minä epäonnistuin. Tämä keho vain ei halunnut luovuttaa. Liian sitkeä kuolemaan. En siis loppujen lopuksi tainnut nytkään olla kuollut. Kun hieman mietin asiaa tunsin yhä sydämen sykkivät rinnassani ja kylkien kohoilevan hengityksen tahtiin. Mutta mitä oli tapahtunut?
Kun koetin haroa muistajani, ne olivat kuin vettä tai hienoa hiekkaa. En saanut otetta. Joten lakkasin yrittämästä, mutta silloin nekin lakkasivat pakenemasta minulta. Olin ollut siellä kivisellä rannalla kuolemassa kun joku oli tullut sinne... ei joku vaan jotkut. Kaksi muuta hevosta... ei vaan ensin tuli sellainen pieni musta poni. En ollut jaksanut huomioida sitä. Sen jälkeen olivat saapuneet ne väärältä haisevat hevoset. Kolme. En olisi halunnut välittää heistäkään, mutta ne olivat uhanneet sitä pikku poniakin. Sitten paikalle oli tullut nuori tamma. Molemmat puolustajani olivat joutuneet pulaan ja minä olin vain toivonut heidän jättävän minut sinne kuolemaan sillä minulla ei ollut ollut syytä elää. He eivät olleet menneet pois vaan asettaneet itsensä vaaraan. Olin siis saanut itseni toimimaan. Ne kolme väärältä haisevaa hevosta olivat kuolleet. No sen jälkeen kaikki muistoni olivat todella sekavia. En saanut niistä mitään selkoa. Olin ollut liian verenhukan heikentämä.
Jos en ollut siellä rannalla enää niin missä olin? Varovasti avasin ainoan silmäni. Vieläkin minusta tuntui huteralta kun nostin päätäni pystyyn nähdäkseni. Ei, en ollut rannalla. Olin jossain luolassa. pieni lähde solisi siinä ihan turvanmitan päässä. Kun annoin katseeni kiertää hieman huomasin sen mustan pikku poninkin luolan suulla. Se nukkui. Missähän me mahdoimme olla?
Kokeilin hieman jalkojeni kestävyyttä ja koetin nousta seisomaan. En ollut selvästikään kuollut koska ruumistani särki. Olin työn takana että sain jalat alleni ja pystyi liikkumaan lähemmäs lähdettä. Kurkkuni ihan kuiva ja kaipasi kostuketta. Join siis hieman vettä ja samalla koetin muistella tarkemmin jos tavoittaisin muiston siitä mitä rannalla tapahtuneen taistelun jälkeen tapahtui. En silti tavoittanut yhtään mitään.
|
|
|
Ystävä
May 5, 2015 21:59:50 GMT 1
via mobile
Post by Conan on May 5, 2015 21:59:50 GMT 1
Kelluin syvän unen ja hereillä olon välimaastossa. Olin unessa, mutta silti hereillä. Nukuin, mutten sikeästi, joten kuulin, kun Yeto heräsi. Kuulin kompuroivaa ääntä ja hetki sen jälkeen, kuulosti vahvasti siltä että Yeto oli päässyt lähteelle. Hän joi janoonsa, eikä ihmekkään, kun hän oli verenhukan heikentämä sekä väsynyt.
Avasin kirkkaan valkoiset, sokealta näyttävät silmäni hitaasti auki. Haukottelin tyytyväisenä, saadessani levätä edes tämän pienen hetken. En ollut ehtinyt vaipua syvään uneen näkeäkseni painajaisia tai levollista unta. Ehkä sen aika oli myöhemmin, mutta toivoakseni en heräisi unestani huutaen. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun suuret pahat hevoset yrittävät tuhota pienen elämäni. Olin totaalisesti erakoitunut juuri niiden unien takia. Pelkäsin kuollakseni suuria hevosia. Mutta ei, en pelännyt Yetoa lähellekkään yhtä paljon. Hän oli pelastanut pienen henkiriepuni niiltä suurilta pahanhajuisilta muukalaisilta, jotka olivat uhanneet syödä minut päivällisekseen. Hirveää. Sain niistä hevosista vain lisää painajaisten aihetta.
Könysin hitaasti takaisin jaloilleni ja käännyin Yeton puoleen. "Lepää vain. Pidän sinusta huolen jos vain tahdot. Olet kuitenkin vapaa lähtemään." Lähes kuiskasin nuo sanat suustani. Olin totta vie älyttömän arka ja tässä sen taas näki, en uskaltanut puhuakkaan enää ääneen. "Niin, ja tulen potkimaan sinut ylös sieltä rannalta, jos sinne aiot mennä" totesin hieman napakammin. Tuo ori ei enää palaisi sinne kuolemaan jos se minusta oli kiinni, ehei.
Halusin kovasti tutustua tuohon harmaaseen oriin, joka näytti tosin tällä hetkellä melkoisen huono vointiselta. Hän oli mitä luultavimmin todella väsynyt sekä verenhukan heikentämä. Sehän oli selvää. En ollut itsekkään missään parhaimmassa kunnossa. Lihakseni olivat kipeät ja kaikenlisäksi olin itsekkin haavoilla. Miten hevosen hampaat voikaan saada tuollaista jälkeä aikaan.. Katseeni painui hetki hetkeltä kohti luolan lattiaa.
Laskeuduin takaisin makuulle, lähemmäs Yetoa, kauemmas luolan suusta. Hymyilin orille lysähtäessäni polvilleni maahan. Haavani olivat kipeät, mutta minulla ei ollut enää jaksamusta hoitaa niitä. "Aika parantaa haavat" huokaisin kaatuessani kyljelleni.
|
|
|
Ystävä
May 7, 2015 18:51:01 GMT 1
Post by Raven on May 7, 2015 18:51:01 GMT 1
Yeto
Mielialani ja muistoni tuntuivat olevan värien kaleidoskooppi. Pelkkää sotkua. Edes juomani raikas vesi ei saanut niihin selkoa. Saattoihan se johtua verenhukasta, mutta epäilin että päässäni vain yksinkertaisesti oli taas jokin vialla. Hulluhan minä olin. Tiesin sen kyllä. Minulla oli myös pahatapa kohdata näitä sekavia tai ihan tyhjiä hetkiä kuin aivoni eivät vain pysyisi tapahtumien perässä. En siis ollut järin yllättynyt siitä, että olin onnistunut unohtamaan mitä oli tapahtunut. Jotain hyvin ikävää kyllä, mutta nyt tunsin mielentilani hieman paremmaksi. Ainakin uskottelin niin itselleni. Johonkin sydämessäni silti sattui hieman kuin se olisi vielä muistanut vaikkei pääni voinutkaan. Tunne oli kuitenkin hyvin laimea. Pystyin keskittymään nyt paremmin tähän uuteen ympäristöön kun mieleni ei möyrinyt masennuksen sumun seassa. Tai siis pystyin sitten kun pääsin ohi siitä täysin sekavasta vaiheesta. Ajatukseni asettuivat sitten kun päätin olla miettimättä mitään.
Kun olin juonut, tarkastelin tätä paikkaa hieman. Tunsin yhä pientä keinuntaa heikentyneen tilani takia, mutta olin vakaampi nyt. En menettänyt enempää verta. haavat olivat sulkeutuneet ja jos en liikkuisi kovin paljoa ne eivät varmaan repeäisi uudelleen auki. Yhtäkkiä kuitenkin tajusin, ettei se pikku poni enää nukkunutkaan. Hätkähdin hänen ääntään vaikka se hiljainen olikin. Olin hetken niin hämmentynyt, että minulla kesti paikannallistaa poni ainoalla silmälläni vaikka tiesinkin missä hän oli. Käänsin jäänsinisen silmäni häneen ja huomasin noiden sokeilta näyttävien silmien olevan suuntautuneet minuun. Ne eivät kuitenkaan olleet sokeat. Tiesin. Poni kehotti minua lepäämään ja minusta tuntuikin, että halusin tehdä niin. Kehoani särki ja olin yhä heikko, mutta pysyttelin jaloillani vaikka huojahtelin. Odotin, että tuntisin taas tarvetta esittää vahvaa niin kuin aina muiden läsnäollessa. Nyt ei tuntunut siltä. En joko jaksanut tai sitten minusta vain tuntui ettei minun tarvinnut esittää tälle ponille.
Poni kertoi, että jos palaisin sille rannalle, hän tulisi potkimaan minut taas pystyyn. Hymähdin hieman sille ja annoin itseni painua takaisin maahan, mutta tarkkailin sitä ponia. Se on minua pienempi vaikka itsekin olin varsin pieni kokoinen. Nyt huomasin myös, että sekin oli loukkaantunut. Seuralaiseni myös lyyhistyi takaisin maahan ja mutisi jotain, että aika parantaisi. Epäröin. "Ehkä jään joksikin aikaa... Mutta missä me olemme ja kuka sinä oikeastaan olet? Tulit kai sille rannalle auttamaan minua..." Sanoin hieman käheästi. Mitä oli tapahtunut? Olisin halunnut kysyä, mutta en voinut.
|
|
|
Ystävä
May 25, 2015 20:51:19 GMT 1
Post by Conan on May 25, 2015 20:51:19 GMT 1
Lysähdin maahan makuulleni ja ummistin silmäni. Kuuntelin kuitenkin Yeton liikkeitä, seisoihan hön ihan vieressäni. Hän sanoi jäävänsä joksikin aikaa. Se oli mukavaa, minulla olisi siis aikaa tutustua häneen paremmin. En olisi niin yksinäinen. Yeto kysyi, kuka olin, missä olimme, ehkä häntä kiinnosti myös mitä oli tapahtunut. Raotin silmiäni ja katsoin Yeton jäänsinistä silmää.
''Mistä aloittaisin..'' Lähes kuiskasin. Olin arka tälläisissä tilanteissa, kun en niihin usein joutunut. ''Olen Kial, se saarella kiertävän tarun sokea vuoristoponi. Paitsi etten ole sokea.'' Totesin ja hymyilin hieman. Avasin silmäni nyt kokonaan ja katsoin Yetoa vieläkin tarkemmin. ''Olemme salaisessa luolassani, jonne piiloudun yleensä kylmillä ilmoilla. Vuorilla tuppaa olemaan melko kylmää talvisin..'' Käänsin katseeni luolan suuaukolle. Tuulenvire tarttui hennosti harjaani saaden sen liikahtamaan. Vedin syvään henkeä valmiina kertomaan mitä tosiaan tapahtui siellä rannalla.
''Näin sinut ensimmäistä kertaa silloin, kun se iso hiirakko ori, Conan kantoi sinut luolastoilleen. Tarkkailin kokoajan mitä alhaalla tapahtui. Kuuntelin tuulen mukana kulkevia ääniä, puhetta. Näin myös kun pakenit sieltä. Seurasin liikkeitäsi kaukaa ja ylhäältä, mutta näin sinut silti. Myöhemmin havaitsin sinut rannalla. Makaamassa elottoman oloisesti veden rajassa. Kylmät aallot huuhtelivat ruumistasi...'' Huokaisin. Kyynel lähes vierähti poskelleni kun ajattelinkaan elottoman näköistä ruhoa rantahiekassa. Hevoset eivät itke, vakuutin itselleni ja jatkoin.
''Lähestyin sinua varovasti ja töyttäisin pariin otteeseen. Halusin sinun nousevat mutta et noussut. Sitten ilmestyi ne isot, pahat hevoset. Kolme... Yritin puollustaa sinua, mutta en kyennyt. Pieni kehoni taisteli niitä vastaan, mutta en vain mahtanut mitään. Sinne ilmestyi nuori tammavarsa, sellainen punaruunikko, mustalla laineikkaalla harjalla. Sekin jäi kiinni niille pahoille hevosille.'' Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Korjasin varovasti asentoani, mutta päätin nousta ylös. Join hieman vettä, ennenkuin lysähdin takaisin maahan.
''Huusin apuasi.. Ja sinä nousit. Nousit sinnikkäästi ylös hiekasta ja näytit niille pahoille hevosille, etteivät ne olleet hevosia. Ne uhkasivat syödä meidät kaikki. Pääsimme sen tamman kanssa irti niiden otteesta ja taistelimme yhdessä. Voitimme ne kaikki, ne jäivät elottomina sinne rantaan.. Sitten toin sinut tänne ja hoidin haavasi.'' Kerroin asiani loppuun. Köhäisin voimakkaasti ja painoin pääni pehmeisiin sammaliin. Makasin luolan lattialla kyljelläni.
''Lepää sinäkin Yeto ystäväiseni.'' Hymyilin ja suljin valkoiset silmäni.
|
|
|
Ystävä
May 31, 2015 16:46:15 GMT 1
Post by Raven on May 31, 2015 16:46:15 GMT 1
Yeto
Se pieni poni aloitti arasti kertoa minulle asioita minun kysyttyäni. Tottakai, minun oli täytynyt jo jossain vaiheessa aiemminkin ajatella kuka tämä poni oli. Olin varma siitä, mutta olin unohtanut ja olin yhä sekaisin. Olin kuullut tarinat tästä Kialista. Minähän kokoilin kaikenlaisia tarinoita. Ne kiehtoivat minua. En vain ollut odottanut, että erakko laskeutuisi minua tapamaan vuoristostaan. "Se hullu erakko?" Sanoin ennen kuin ehdin ajatella. Luimistin sitten korviani. "Anteeksi. Erään tarinan mukaan... anteeksi." Pahoittelin sitten. Se tarina oli selvästi valhetta. Kial vaikutti aivan selvältä. Ja minähän se tässä hullu olin. Tiesin sen kyllä. Ja minä olin surkea puhumaan toisten kanssa. Häpesin sitä nyt.
Kial kertoi minulle myös missä me olimme. Olimme siis turvassa täällä. Olin hämmentynyt kun hän kertoi minulle myös mitä oli tapahtunut. En kyennyt muistamaan mitään siitä. Onneksi en nyt seisonut enää, muuten olisin taas alkanut horjua aloillani ja ehkä lyyhistynyt maahan. Minun piti sulatella tätä tietoa. ja pikku hiljaa se alkoi muistumaan, mutta mitä oikeastaan olin siellä rannalla tehnyt. Muistot sitä edeltävästä oli kerta kaikkiaan painunut minulta unohduksiin. Tieisn kuitenkin yhä, ettei se varmasti ollut miellyttävä tieto. Takerruin siis siihen, että Kial ja toinen hevonen... hetkinen... Cherry...? olivat tulleet apuun minun ollessani siellä rannalla luovuttaneena. Kial näytti surullisesta kun kertoi miten olin lojunut siellä. Mietin miksi.
Muistelin niitä hevosia jotka olivat tulleet rannalle. Muistin sen vääränlaisen hajun joka niistä oli lähtenyt. Mutta me olimme tosiaan tappaneet ne ennen kuin ne tappoivat meidät. Oikeastaan muistin asioita vain osittain. Pieninä välähdyksinä. Kaikki muu oli sumua joka jätti minut yhä epävarmaksi.
"Tuota kiitos... avusta." Sanoin sitten hiljaa katsoen taas varovasti pikku poniin. Ihan kuin olisin arkaillut. Oli tämänkin. Poni oli minua pienempi eikä varmasti uhkaisi minua joten miksi olin niin epävarma ja varuillani. Minusta tuntuu, että ehkä pelkäsin enemmän... itseäni. Sitä mitä saattaisin tehdä. värisin vaikka en ollutkaan varma mitä oikeasti pelkäsin.
Minua kehottiin lepäämään ja kyllä olin yhä uupunut. Ehkä kaikki olisi selkeämpää sitten kun taas heräisin. Painoin pääni takaisin alas niin, että turpani kosketti maata. Kääntelin hieman päässäni sitä sanaa kun Kial oli kutsunut minua ystäväksi. Siihen ajatukseen minä sitten nukahdin.
|
|
|
Ystävä
Jun 19, 2015 20:01:21 GMT 1
Post by Conan on Jun 19, 2015 20:01:21 GMT 1
Heh, Yeto oli siis kuullut tarinoita minusta. Hulluksi erakoksi minua luultiin, mutta olin omasta mielestäni jotain aivan muuta. En hullu, mutta erakko kuitenkin. Naurahdin hieman. ''Olet kuullut tarinoita, jotka eivät ole totta. En osaa luokitella itseäni hulluksi, mutta erakko tosiaan olen. Älä suotta pahoittele, en loukkaannu helposti.'' Nyökkäsin Yetolle, joka luimisti korviaan sanomansa jälkeen. Hän selvästi häpesi. ''Heii, äläs nyt. Kaikki on hyvin, älä yhtään häpeä itseäsi tai sanomisiasi.'' Kosketin Yeton poskea turvallani rauhoittelevasti.
Hetkeä myöhemmin, kun Yeto oli kai sulatllut kaiken kertomani hän kiitti avusta. Minunhan tässä olisi pitänyt kiittää. Pieni ja lyhyt erakonelämäni oli ollut katkeamaisillaan, ennenkuin Yeto tuli väliin ja pelasti minut ja sen nuoren tamman. Yeto katsoi minua varovasti arkaillen. Hän tärisi ja sitä minä säpsähdin. ''Yeto, oletko kunnossa?'' Kysyin hätääntyneen hämilläni. ''En tee sinulle pahaa, älä pelkää. En edes pärjäisi sinulle.'' Yritin kovasti rauhoitella oria, joka vapisi vierelläni. Loppuen lopuksi hän painoi päänsä takaisin maahan, kuten tein minäkin.
Nukahdin uupuneena, vaipuen syvään uneen. En kuullut, enkä nähnyt mitä luolassa tapahtui. Uppouduin uneeni, jossa kirmasin Yeton kanssa vihreällä pitkäheinäisellä niityllä. Heinät osuivat mahaani, kun olin niin pieni. Laukkasimme pitkän matkaa kunnes pysähdyimme nauraen ja kaaduimme vierekkäin heinikkoon. Olin onnellinen ja Yetokin näytti onnelliselta. Minulla oli ystävä jonka kanssa nauraa. ''Ystävä.. ystävä.. ystävä..'' Heräsin yhtäkkiä unestani. Olin hokenut ystävää ääneen, siihen minä heräsin. Vilkaisin Yetoon, en ollut varma kuuliko hän hokemani.
Painoin pään takaisin maahan ja vaivuin uudelleen uneen.
|
|
|
Ystävä
Jul 3, 2015 20:33:17 GMT 1
Post by Raven on Jul 3, 2015 20:33:17 GMT 1
Yeto
Pikku poni ei ollut hullu. Oli ollut minun virheeni kutsua häntä siksi miksi osa tarinoista hänen väitti olevan. Minä itse sen sijaan... minä olin hullu. Pitäisikö minun kertoa siitä Kialille? Varoittaa häntä. Kai hän oli jo osittain ehkä huomannutkin. Se oli tavallaan kiusallista. Tarkalleen ottaen en oikein kyennyt muistamaan missä kohtaa olin mennyt sekaisin ja kuinka, mutta minä vain tiesin. Se söi minua hitaasti sisältä. Se oli juuri pinnan alla, mutta en silti saanut siitä otetta. Muistin vain että oli tapahtunut jotain kamalaa. Sellaista mihin minä olin syypää. Ainakin tiesin varmasti, että minulla oli taipumus hajamielisyyteen. Lähes täydelliseen unohdukseen. Epätodellisuuden tunteisiin. Kyllä myös tiesin pahemmista asioista jotka vainosivat minua, mutta niiden ydin oli se jota en tavoittanut. Muistin kyllä tappaneeni. Enkä vain selvitäkseni elossa vaan täysin ilman syytä. Se oli karmivaa.
Kial ei ollut pahastunut lipsahduksestani. Hän vakuutti, että kaikki oli hyvin ja kosketti kevyesti poskeani turvallaan. Voisin rauhoittua. Pieni poni kuitenkin reagoi siihen kun värisin. Hän kyseli olinko kunnossa ja vakuutti ettei minun tarvinnut pelätä. Mutta en minä häntä pelännyt vaan itseäni. Minun ei kannattaisi olla kenenkään seurassa. Minun pitäisi pysy erossa kaikista. Olin kuitenkin yhä uupunut. En edes jaksanut vastata tuolle mustalle ponille enää. Annoin vain itseni vajota uneen.
Ensin uni oli rauhallinen. Olin turvassa. En tarkalleen tiennyt millainen se uni oli sillä en muistanut siitä kuin sen, että kaikki oli rauhallista, mukavaa, turvallista. Joku pitäisi minusta huolta... mutta sitten veri valui taas uniini. Koko rauhallinen tunne rikkoutui, toi kylmän pimeyden ja virtaavan punaisen nesteen... sekopään naurun. Sydämen sykkeeni kiihtyi ja liikehdin levottomasti kunnes sain ravistettua itseni hereille huohottaen. Nostin pääni ylös ja katselin sekavana ympärilleni koettaen rauhoittua. Kun sain ravistettua unen pois vaivaamasta, laskin taas pääni alas. Luolassa oli pimeää. Täytyi siis ehkä olla yö.
Äkkiä korvani nappasivat hiljaa mutistut sanat. En nostanut päätäni, mutta korvani kääntyivät Kialin suuntaan. Hän puhui unissaan. En saanut siitä ensin selvää, mutta sitten erotin sanan jota hän hoki: 'ystävä'. Samaan aikaan tuo sana vaikutti mukavalta, huvitti ja pelotti. Todella sekavaa. En huomannut, että Kial hätkähti hereille sillä olin itse sulkenut silmäni uudelleen. Livuin takaisin uneen.
En kuitenkaan pystynyt nukkumaan kauaa vaan ainokainen silmäni aukesi jossain vaiheessa uudelleen jonka jälkeen nukkuminen tuntui mahdottomalta. Tunsin itseni levottomaksi ja minun piti pian kömpiä jaloilleni. Se onnistui hieman kömpelösti ja haavoihini yhä särki. En tosin tiennyt mitä tehdä nyt kun seisoin enemmän tai vähemmän vakaasti jaloillani. Itse asiassa minulla oli nälkä. En muista milloin olin edes syönyt viimeksi.
|
|
|
Ystävä
Aug 30, 2015 19:43:16 GMT 1
Post by Conan on Aug 30, 2015 19:43:16 GMT 1
Uneni vaihtei rauhallisesta rauhattomaan. En ollut kovinkaan syvässä unessa, sillä kuulin kun Yeto nousi kömpelön oloisesti jaloilleen. Käänsin korvani hänen suuntaansa, kaikkai ei ollut nyt kunnossa. Minulla oli sellainen tunne. Avaisin silmäni nopeasti ja suorastaan pomppasin jaloilleni. Olin ehkä liian pikainen, toivottavasti Yeto ei säikähtänyt hätiköintiäni. Pääni sanoi edelleen, ettei kaikki ollut kunnossa. Suuntasin katseeni edessäni seisovaan Yetoon. En nähnyt häntä kunnolla, mutta kuun kajastama valo piirsi Yeton ääriviivat pimeyteen. Näin hänet jotenkuten. ''Onko kaikki hyvin?'' Hörähdin hiljaa ja laskin pääni hieman alemmas. ''Onko sinulla nälkä? Vatsaani kurnii, ja minulla on sudennälkä.''Totesin ja kuulin kuinka mahani murahti. Pitäisi lähteä syömän ötököitä. Ehkäpä vuoren alla olisi enemmän hyttysiä kuin korkeuksissa.
''Tule, mennään syömään jollekkin niitylle. Täällä vuorella on aika niukasti ruokaa.'' Hörähdin ja katsoin ulos luolasta. Silmäni alkoivat tottumaan pimeyteen, joten pystyin suunnistamaan ulos ruoanhakuun. Toivottavasti Yeto kestäisi hyvin perässäni, en halua hukata häntä vuorelle. Minulle se ei olisi ongelma, mutta saattaisi mennä päiviä ennenkuin löytäisin hänet, eikä vuorella ole syötävää ruokaa. Sammal ei maistu erityisen hyvälle, ja luulempa ettei Yeto rupea ötököitäkään syömään niinkuin minä. Ne olivat herkullisia ja ravitsevia, mikseivät muut sitten syöneet niitä?
Kipitin lyhyillä askelilla eteenpäin. Yeton haavat olivat varmasti kipeät, mutta en saanut tuotua hänelle ruokaa, joten hänen täytyisi tulla itse sitä hakemaan. Jatkoin kipitystäni ja vilkuilin vähän väliä taakseni, jos en sattunut korvia kääntämällä kuulla Yeton askellusta. Onneksi matka ei ollut kamalan pitkä. Meri oli tyyni, eikä tuullut, joten se jouduttaisi hieman matkantekoamme.
Ravasin viimemetrit pois vuorenrinteeltä. Pyörähdin selälleni kosteaan, pitkään heinikkoon. Sammakko loikkasi kiireellä pakoon, ettei liiskautunut alleni ja menettäisi siinä elämäänsä. Huokaisin. ''Syö niin paljon kuin jaksat, ei ole kiirettä takaisin. Voimme jäädä tännekkin, mutta haluan pysytellä piilossa.'' Hörähdin hiljaa ja nappasin ilmasta kiinni yöperhosen. Rouskuttelin sen hampaissani ja lipaisin sitten ylähuultani. ''Älä kysy, minulla on outo ruokavalio poniksi.'' Hörähdin naurahtaen ja kaaduin takaisin heinikkoon. Lähistöltä ei kuulunut muuta kuin heinäsirkkojen siritystä.
|
|
|
Ystävä
Aug 31, 2015 15:03:57 GMT 1
Post by Raven on Aug 31, 2015 15:03:57 GMT 1
Yeto
Olinko pelästyttänyt Kialin hereille liikkumisellani? Huomasin ponin pomppaavan pystyyn ja se vähän hätkäytti minuakin. Luimistelin hieman epävarmana sydän takoen vaikka tiesin liikkujan olleen Kial. Olin kai jotenkin yhä jännittynyt siitä epämieluisasta tunteesta joka kumpusi unistani. Lopulta kuitenkin rauhoituin ja annoin korvieni nousta takaisin pystyyn ja ilmeeni rauhoittui. Oli pimeää ja hyvä että erotin juuri ja juuri Kialin äärirajat. Erotin seuralaiseni kysymyksen. "On, minä vain... Kaikki on hyvin." Sanoin. Sitten poni tiedusteli oliko minulla nälkä. Olin juuri aikeissa vastata, mutta vatsani ehti vastata ennen minua. Ehdin jo nolostua, mutta sitten Kialinkin vasta kurisi. hetken aikaa tunsin asian huvittavaksi. "Vai sudennälkä. Kuulosti enemmänkin karhulta." Vitsailin hieman.
Sitten minä epäröin hieman taas kun Kial puhui niitylle menemisestä. Jotenkin minua yllättävästi pelotti poistua vuorilta. En tiedä tarkalleen miksi. Nielaisin kuitenkin sen pelon sillä jos pikku poni niin kuin Kial uskaltaisi, uskaltaisin minäkin. Minusta vain melkein tuntui jo, että olin viettänyt tällä vuorella pidempää kuin vain yhden päivän... tai siis mikäli tosiaan oli mennyt vain yksi päivä. En ollut enää varma. Olin jo tottunut tähän luolaan. Nostin kuitenkin pääni pystyyn ja käänsin myös katseeni luolan suulle. Hitaasti myös minä totuin näkemään tässä pimeydessä. Mietin sitä kauankohan me oikeastaan olimme nukkuneet, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä. Nyökäytin hieman päätäni valmiina seuraamaan Kialia.
Oli aikaa sitten kulunut enemmän tai vähemmän, minä liikuin yhä jäykästi koettaessani pysyä Kialin perässä. Poni vilkuili välillä aina taakseen varmistaakseen, että pysyin perässä. Pysyin kyllä vaikka kompastelin hieman välillä. Pysyin kuitenkin jaloillani kun laskeuduimme alas niityille. Kuuntelin varuillani ympäristöä. Ei tuullut ja merikin oli aika hiljainen. Ne aisiat hieman harmittivat minua. Pidin tuulesta ja merestä. Jälkimmäisen kohdalla en oikein tiedä, mutta meri veti minua aina rannan suuntaan. Ehkä se muistutti kotimaastani tai sitten jostain muusta.
Kun pääsimme alas vuorelta, Kial alkoi käyttäytyä kuin mikäkin varsa. Näin hänen pyörähtävän heinikkoon selälleen. Hymyilin sille hieman ja seurasin lähemmäs häntä. Olisi melkein itsekin tehnyt mieli, mutta toistaiseksi en haavoiltani viitsinyt alkaa riehua. Kial kehotti minua syömään ja ei minua kahdesti tarvinnut käskeä. Näin Kialin nappaavaan yöperhosen suuhunsa ja minä loin häneen hieman kysyvän ilmeen. Hän sis söi ötököitä. Epäröin ja lopetin heinän pureskelun ja nosti pääni ylös katsellen ympärille. Kohta näin vilahduksen ja nappasi ilmasta myös yöperhosen. Ei se oikeastaan kummallisemmalta maistunut, mutta se oli aika pieni. Mietin miten Kial oikein sai vatsansa täyteen.
|
|
|
Ystävä
Sept 3, 2015 17:43:38 GMT 1
Post by Conan on Sept 3, 2015 17:43:38 GMT 1
Matkamme oli ollut vuorelta niitylle kovin hidas ja varmasti kivulias, ainankin Yeton osilta. Hän oli kompuroinut perässäni jäykän kuuloisesti koko matkan. Onneksi hän kesti jaloillaan, vuorella olisi vaarallista kaatua, koska voisi milloin vain luiskahtaa tai pyörähtää jyrkkää rinnettä alas ja iskeytyä alempana meressä oleviin kiviin. Osa niistä oli terävä, eikä siitä voinut minun teoriallani selvitä kukaan. Pääsimme kuitenkin hengissä ja lähes hyvissä voimin niitylle. Taisin käyttäytyä kuin mikäkin pentu, kierähtäessäni heinikkoon. Yeto nimittäin hymyili ja tuli hieman lähemmäs. Olisin voinut laittaa pääni pantiksi, että ilman noita kaikkia haavoja, Yeto olisi tehnyt saman perässä.
Minuun luotiin kysyvä ilme maiskutellessani sen yöperhosen suihini. Yeto nosti päänsä vihreästä niitystä ja lopetti heinän pureskelun. Hän vilkuili ympärilleen ja.. nappasi myös yöperhosen? Hän jopa söi sen sylkemättä sitä heti pois. Olin hämmästynyt, en ollut aikaisemmin nähnyt moista. En tosin kyllä ollut tekemisissä juurikaan toisten hevosten kanssa. En oikeastaan ollenkaan, ennen tätä. Ennen Yeton pelastamista, minulla ei ollut ketään tuttuja hevosten parissa. Tiesin lähes kaikki nimeltä ja tunsin heidän mielentilansa. Luonteet pystyi helposti arvaamaan. Välillä minusta tuntui, että vain salakuuntelin kaikkia, ja kuolisin sen kaiken tietomäärän kanssa. Kuulin helposti Conanin jämäkät komennukset jos olin luolastojen lähistöllä. Kuulin myös mitä lauman tammat juorusivat ja puhuivat toisistaan, usein heidän puheenaiheensa oli lauman orit ja varsinkin heidän aina yhtä uljas johtajansa.
''En tiennyt että sinäkin.. eh, syöt ötököitä'' Totesin hämilläni ja katsoin suoraan ystävääni. Tai ehkä hän vain kokeili perässä, kun minä tein niin. Niitä pitäisi syödä paljon, että saisi mahan täyteen. Talvella oli liian kylmää, eikä ötököitä ollut, jolloin kaivelin lumen alta kasvejen nuoria versoja. Tai sitten varpuja. Mikään ei kuitenkaan vetänyt vertoja ötököille. Niiden nappaaminen saattoi olla haastavaa, mutta onneksi osasin myös kaivaa, löytäisin maanalta mehukkaita matoja ja koppakuoriaisia. Vuosien harjoittelulla sain vatsani nopeammin täyteen kuin alkuaikoina. Nappasin ilmasta vielä muutaman ötökän ja jähmetyin sitten paikalleni.
Katsoin silmät suurena kauemmas, kohti synkkää metsää. Kuu valaisi kirkkaasti, joten pystyin hahmottamaan liikettä. Pelko pyrki pintaan enkä kyennyt liikkumaan. ''Y-Yeto..'' Tärisin pelosta, ei olisi pitäny tulla tänne. ''T-t-tuolla.. tuolla on joku!'' Jos pystyisin itkemään, tekisin sen juuri nyt. Pelkäsin liikaa. Toivoin, ettei se ollut kuin jokin peura tai hirvi. Se voisi olla mikä vain, toinen hevonen. Ehkä yksi niistä väärältä haisevista hevosista, niistä jotka yrittivät syödä meidät. Tai ehkä se oli Conan, hitto että pelkäsin sitä suurta oria. Mutta Yeto tiesi sen. Ei se varmaan tekisi pahaa? Eihän? Mutta Conan oli läpeensä paha. Se tappoi sen tammankin, sen punertavan varsan emän. Ehkä se olisi se varsa? Ei, minä en tiennyt. Enkä kyennyt liikkumaan jalkani olivat kuin kivettyneet paikalleen.
|
|
|
Ystävä
Sept 7, 2015 17:24:19 GMT 1
Post by Raven on Sept 7, 2015 17:24:19 GMT 1
Yeto
Olisin halunnut kieriä heinikossa ja käyttäytyä kuin varsa niin kuin Kial teki, mutta jos alkaisin riehua nyt haavani ehkä aukeaisivat uudelleen ja minä jo muutenkin kärsin vielä lievästä verenhukasta joten ei sopinut menettää enempää verta. Minun piti siis vain katsoa sivusta Kialin ilakointia. Söisin. se parantaisi hieman kuntoani. Voimistaisi minua. Haukkasin tukon ruohoa suuhuni, mutta kun näin sitten Kialin nappaavan sen yönperhosen, myös minä yritin. Minusta ei ehkä tulisi kuitenkaan ötökän syöjää. Pidin enemmän ruohosta ja erityisesti apiloista. Minun pitäisi etsiä niitä ruohon seasta.
Olin ilmeisesti hämmästyttänyt Kialin kokeilemalla yöperhosta. Hän kysyikin siitä. Monet hevoset eivät ilmeisesti syöneet ötököitä. En kyllä minäkään, mutta en oikeastaan välittänyt jos sellainen sattui suuhun. Olin elänyt karuissa oloissa ennen kuin olin tullut tälle saarelle. Minun kotimaani oli kova ja viileä. Siellä ei auttanut nirsoilla. Ruoho oli lyhyttä ja puut hyvin harvassa. Joiltain alueilta lumi ja jää ei koskaan sulanut. Jos siellä alkoi valikoivaksi, menehtyi. Aivan kuin Kialin vuoristokin oli karu, mutta mietin miten minun pitäisi antaa vastaukseni? " En minä oikeastaan syökään. Kunhan kokeilin... Ei se kummempaa ollut." Totesin. Epäröin sitten pitäisikö minun kertoa enemmän kotimaastani. Siitä saaresta jolta olin tullut, mutta kun ajattelin asiaa tunsin sekä kaipausta, että vääntävää kauhua ajatusta kohtaan. Tavallaan tahdoin palata, mutta minusta tuntui etten ikinä palaisi. Muistot sieltä olivat sekavia. Ilon, vihan ja kauhun sekasotkua. Mitä siellä sitten olikaan tapahtunut en uskaltanut ajatella. "Minunkin kotipaikkani on karu..." Sanoin vain.
Palasin sitten syömään ruohoa ja ilokseni löysin myös niitä apiloikin. Mietin samalla mitä kaikkea seuralaiseni oli oikeastaan nähnyt ja oppinut vuoristossaan. Hän tuntui tarkkailleen kaikkea alhaalla tapahtunutta omasta yksinäisyydestään käsin. Oliko hän ehkä nähnyt senkin kun saavuin tälle saarelle? Hän oli kuitenkin minut löytänyt aina palaamasta sille rannalle jonne olin joskus meren heittämänä kulkeutunut.
Sitten kuulin Kialin sanovan taas nimeni, mutta tällä kertaa kauhuissaan täristen. Joku oli tullut paikalle. Ehtinyt hiipiä sinne kun meidän molempien huomio oli muualla. Minun jossain ajatuksissani pään sisällä ja Kialin itsensä yöperhosjahdissa. Olimme kai vahingossa luopuneet varovaisuudestamme tai luulleet, ettei kukaan liikkuisi täällä yöllä. Lopetin syömisen ja jännitin lihakseni kun käännyin katsomaan sinne minne Kial katsoi. Koetin hahmollaa aisteillani mistä oli kyse ja olin valmis taistelemaan. Järkevintä varmaan olisi ollut juosta karkuun, mutta minä olen aina välillä yli kummallinen. Ensimmäinen ajatukseni oli taistella ja pitää Kial turvassa. Tai antaa Kialille mahdollisuus päästä pakoon.
|
|
|
Ystävä
Sept 9, 2015 15:56:10 GMT 1
Post by Conan on Sept 9, 2015 15:56:10 GMT 1
Yeto kertoi kotimaastaan, sielläkin oli ollut karua, kuten vuorella jolla asustelin. Karuus oli minulle vähän liiankin tuttua. Olimme Yeton kanssa tottuneet karuun seutuun. En tiedä miten osaisin elää ilman kivikkoista vuoristoa, ilman niitä kaikkia piilopaikkoja siellä. Tottumuskysymys se kai vain oli, ja siihen minä olin totisesti tottunut. Yeto laski päänsä alas ja söi maasta apiloita. Minä metsästin kiinni pieniä perhosia ja muita hyönteisiä.
''Minä muuten näin, kun pakenit Conanin luonta'' Sanoin hiljaa. Olisimpa nähnyt sen, että hän tuli rannalle. Olisin voinut olla aijemmin avuksi, eikä Yeto olisi saanut noin pahoja haavoja, koska olisimme ehtineet pakoon. ''Toivoin, että olisin nähnyt saapumisesi. Tai sen kun palasit rannalle.'' Huokaisin ja painoin pääni alas. Tunsin syyllisyyttä. Miksen voinut vain olla siellä silloin?
Huomioni kiinnittyessä ruokaan ja syyllisyyteen, ehti joku hiippailla lähistölle. Olin havainnut tulijan vasta jälkikäteen. Paikalleni jähmettyneenä, en kyennyt edes kääntämään pientä päätäni, mutta yetokin oli huomannut jonkun saapuneen paikalle. Hän katsoi samaan suuntaan kuin minä lihakset jännittyneenä. Huomasin omien lihaksieni jännittyvän myös ja tärinä lakkasi. Sain jostain ripauksen rohkeutta, mutta minua pelotti silti. En ollut tottunut toisiin hevosiin.
Tuijotimme molemmat pimeyteen, jossa jokin tuijotti meitä. Vedin syvään henkeä ja yritin haistaa tulijan. Olin hetken kuluttua lähes satavarma että tulija ei ollut hevonen. Mutta saarella liikkui myös petoeläimiä. Pari puumaa, susilauma ja karhu, johon olin erehdyksissäni törmännyt joskus vuorella. Se ei vaivautunut metsästämään hevosia, mutta sudet ja puumat olivat sitäkin enemmän hevosten perässä, kun karhu söi kaikki peurat ja hirvet. En ollut varma kumpi petoeläin se oli. Toivon mukaan puuma, sillä sudet liikkuivat laumassa, niille ei voisi pärjätä huonossa kunnossa.
''Yeto.. Olen aika varma, että meitä vaanii joko puuma tai susilauma..'' Lähes kuiskasin asiani. Korvani olivat luimussa, silmät huolesta sokeina. Pystyin luottamaan nyt vain hajuaistiini ja se sanoi että vastassamme olisi peto. Toivottavasti se ei hyökkäisi, minä olisin liian helppo saalis, eikä Yetokaan voisi pitkin puollustautua haavoinensa. En tiennyt mitä tehdä..
|
|
|
Ystävä
Sept 11, 2015 22:23:56 GMT 1
Post by Raven on Sept 11, 2015 22:23:56 GMT 1
Yeto
Mitähän minä oikeastaan edes tein tällä saarella kun kerran kaipasin kotisaartani niin kovasti? Tämän saaren Conanin puoleinen alue muistutti ehkä eniten kotiani, siksi sillä alueella pyörinkin. Ja siksi kivinen ranta veti minua kovasti puoleensa. Kotimaassa oli ollut vuoristoa, karua ruohotasankoa ja jäätikköä. Se oli ollut kaikin puolin paikka minun mieleeni vaikka välillä ruoka oli ollut niukassa. Aallot olivat huuhtoneet minut tänne, mutta mitä oikeastaan olin tehnyt meressä? Hetken aikaa muistoni olivat niin palasina, etten voinut koota niistä yhtään järkevää kuvaa. Jos meinasinkin saada jotain kasaan, huomasin pelkääväni katsoa mitä se oli. Muistin jotain sinne päin, että olin taistellut... tai en oikeastaan taistellut vaan ollut pahoinpideltävänä ja olin pudonnut mereen. Sitten muistin Siran, joka oli kuollut ja sitten kaikki oli tyhjää taas. Ehkei sillä ollut merkitystä.
Kial kertoi yhtäkkiä sen mitä olin miettinytkin. Hän oli tarkkaillut minua vuoreltaan ja nähnyt kuinka olin lähtenyt Conanin luota. Höristin hieman korviani. Anteeksi pyytävään sävyyn pikku poni sanoi, että olisi toivonut nähneensä minun saapumiseni tai rannalle paluuni. Olisiko se sitten muuttanut asioita? Olisiko Kial voinut tehdä asialle jotain kun olin kaikin puolin sekopäisenä tullut sinne? Ei ollut hänen syytään, että oli käynyt niin kuin oli käynyt. Mietin sanovani sen ääneen, mutta en tiennyt miten. Lopulta hetki olikin mennyt ohi. Miksen minä vain voinut olla sosiaalisempi toisten hevosten kanssa? En vain osannut.
Sitten uhka oli tullut meidän päällemme. Jokin oli päässyt hiipimään lähistölle meidän keskityttyämme muihin asioihin. Tuijotimme molemmat jännittyneinä pimeyteen odottaen mitä sieltä tulisi. Koitin haistaa tulijan, mutta tuuli väärästä suunnasta. Mutta aloin pikku hiljaa olla varma, ettei tulija ollut hevonen. Kial vahvisti epäilykseni. Puuma tai susilauma. Ei kuulostanut hyvältä kumpikaan. Jaksaisinko taistella vai pitäisikö meidän vain koettaa juosta karkuun? En kyllä oikein pystynyt juoksemaankaan. Voisin käskeä Kialin juoksemaan kohti vuorta ja jäädä itse hidastamaan tulijan. Todennäköisesti minä myös olin sen tai niiden kohde koska ne olivat haistaneet minun olevan loukkaantunut. Minun täytyisi kai tapella.
"Mene, Kial." Sanoin mustalle pikku ponille pitäen yhä katseeni tiukasti metsän suunnalla. Olin varma, että nyt erotin siellä kaksi kiiluvaa silmää. Hieman onnea. Se oli oletettavasti puuma. Huonot uutiset, myös se ehkä pärjäisi minulle nyt. Korskahdin hieman ja koetin esittää voimakasta ottaen muutaman askeleen sitä kohti.
|
|
|
Ystävä
Oct 10, 2015 18:19:49 GMT 1
Post by Conan on Oct 10, 2015 18:19:49 GMT 1
Uhka lähestyi ja Yetokin aisti sen. Yeto käski minun mennä, ja tuijotti samalla kohti metsää. Epäröin. En voisi jättää ainutta ystävääni tuon pedon kynsiin. Minä en ollut pahasti haavoittunut, mutta en ollut järin voimakaskaan. Olisimme kuitenkin yhdessä voimakkaampia, vaikkakin olimme molemmat huonossa hapessa. Yeto korskahti ja otti pari askelta kohti metsän siimeksessä vaanivaa petoa. Olisiko se todella niin tyhmä elikko, että tulisi metsän siimeksestä aukealle niitylle ruuan perässä? Toivottavasti se olisi viisaampi kuin luulin. ''En mene minnekkään ilman sinua.'' Korskahdin päättäväisesti ja astelin Yeton vierelle. Hän oli minua paljon korkeampi, vaikka oli itsekkin pienikokoinen. Nyt kokoeromme näkyi selvästi meidän seioessamme vierekkäin.
Nousin takajaloilleni ja suorastaan kiljuin kovaan ääneen. Siltä se lähinnä kuuulosti, sillä ääneni oli kimeä verrattuna suurten hevosten hirnuntaan. Kauhoin etujaloillani viileää ilmaa, ennenkuin laskeuduin tukevasti neljälle jalalle. Peto ei ollut näemmä pelästynyt vaan se tuijotti meitä edelleen pimeästä. Kuun valo paljasti sen kiiltävät silmät. Ja hampaat. Peto lähti liikkeelle sivusuunnassa. Se ei aikonut tulla suoraan kohti, vaan kiertäisi sivuille ja yrittäisi takaviistosta hyökätä. Seurasin tarkkaavaisena pedon liikeitä, kunnes se katosi näkyvistä.
''Näetkö sitä missään?'' Kuiskasin Yetolle ja katsoin hätääntyneesti ympärilleni. En nähnyt enkä kuullut sitä enää. En ennenkuin kuulin karjahduksen ja tunsin terävät kynnet lautasillani. Puuma roikkui koko painojjaan kynsiensä varassa minun nahkassani. Vingahdin kivusta ja kaaduin maahan. Puuma oli painava, joten en saanut pukitettua sitä irti takapäästäni. Tämäkö oli loppuni? Ei se voinut olla. En halunnut kuolla vielä. ''Yeto, suojaudu. Älä heitä henkeäsi hukkaan takiani.'' Hirnahdin maatessani maassa. Edes jomman kumman oli selvittävä tästä ja halusin sen olevan ennemmin Yeto kuin minä. ''Mene, ole kiltti.'' Sain sanotuksi ennenkuin puuma upotti terävät hampaansa lihaani. Se sattui ja paljon. Huusin kivusta kykenemättä liikkumaan.
|
|