Post by Kuolema on Mar 14, 2015 4:20:03 GMT 1
Hautaruusut
Sivuaa Thunderin 'Voin Nukkua rauhassa' -tarinalle.
Jos minun kerran täytyi kuolla pitikö sen tapahtua tuon kirotun orin pilkkaamana. Muuta en voinut ajatella. Se kävi potkimassa ja tönimässä minua, mutta sen pilkka huutoja tuskin enää kuulin. En jaksanut välittää. Laskin vain turpani hitaasti alas niin, että se kosketti ruohoa. Silmäni olivat sulkeutuneet raolleen ja korvani olivat luimussa. Ehkä oli vain parempi sulkea tuo typerä hevonen kokonaan pois omasta henkilökohtaisesta kehästäni. En voinut estää sitä tönimästä minua, mutta voisin aina olla välittömättä. Minä vihaan noita eläviä...
Sitten yhtäkkiä kuulin huudon, joka sai minutkin avaamaan taas sulkeutuneet silmäni. Joku oli tullut paikalle ja se joku oli se suuri ruskea tamma. Thunder ryhtyi heti sättimään sitä nuorta oria. he jopa ottivat yhteen enkä voinut olla ihmettelemättä miksi se tamma vaivaantui. Muut hevoset karttoivat minua. Pysyivät poissa sen synkän auran takia, näiden rumien kasvojen ja niiden tarinoiden. Ei minulla ollut ketään tai mitään täällä. Ja minä tavallaan olin kuollut jo muutenkin.
En silti voinut olla olematta tyytyväinen kun se nuori varsan tuli paiskatuksi maahan ja lopulta ajetuksi pois. Thunder palasi katsomaan minua kun riita oli ohi. Hänen huomasi sen haavan ja näytti heti tajuavan mistä oli kyse. No se haava varmaan näyttikin jo pahasti tulehtuneelta ja ehkä jopa haisi myrkylliseltä. Thunder käski minun odottaa täällä. No minnepä minä menisinkään? Teen uudelleen abrakadabrat ja katoan ilmaan? Jos minulla olisi ollut voimaa kulkea jonnekin, se nuori ori olisi jo saanut selkäänsä minun omasta toimestani. Nyt minulla ei ollut voimaa kuin maata siinä kaikkien niiden kiusattavana jotka tahtoivat todistella itselleen, ettei kuolema heitä pelottanut.
Se tamma palasi kohta yrttien kanssa jotka laski haavan päälle. Sanoi niiden auttavan vaikka ne kirvelivätkin. No kyllä minä kipuun olin jo tottunut. Elin sen kanssa, että puolinaamaa puuttui sekä myös kaulani että jalkani isoja arpia särki vaikkei niin paljon kuin sitä virnettä. Suun liikuttelu oli yhtä tuskaa ja näin ollen myös syöminen ja juomien olivat ja sen lisäksi vielä hankalaa kun kaikesta mitä suuhuni sain ainakin puolet valuivat ulos siitä reiästä naamassani.
Se tamma ei enää puhunut minulle, mutta ajatteli sitäkin enemmän. Ei, en osaa lukea ajatuksia, mutta huomasin kyllä sen ilmeestä, että se ajatteli. Minua hieman harmitti se ettei se puhunut. Se, että minä olin hiljaa ei tarkoittanut ettenkö olisi kuullut ja ymmärtänyt. Mutta ehkä se, että en oikeastaan voinut vastata takaisin, teki kaiken kaikki keskustelu yritykset turhiksi. Kukaan ei vaivautunut yrittämään, mutta en voinut syyttää niitä siitä.
Minäkin ajattelin. En ehkä tiennyt tulevasta sodasta tai ei kukaan siitä minulle ollut kertonut, mutta minä tunsin sen leijuvan sakeana ilmassa. Ennakkoaavistus monesta kuolemasta. Minua myös edelleen kiusasi tunne, että minun olisi pitänyt jo aikoja sitten kulkea pohjoiseen taas. Sille rannalle... Oliko se pieni hevonen ehkä kuolleena siellä? Tosin olin vaistonnut useamman kuoleman. Itse asiassa vaistosin niitä kaikkialla ja täällä minä vain makasin. Se oli tehdä minut hulluksi.
Kohta Thunder poisti yrtit ja sanoi, että voisin mennä nyt. En jäänyt epäröimään vaan nousin heti ylös. Kyllä pystyin nousemaan. Olin yhä heikko, mutta ainakin pystyisin taas kulkemaan. Katsoin sitä tammaa ja heilautin hieman korviani koska en muutenkaan voinut ilmaista kiitosta. Se tamma käveli pois joten minunkin oli aika kadota. Ja niin tein. Äänettömästi kuin aave.
Minä en jaksanut vielä kulkea sinne pohjoiseen ja miksi siellä tapahtuneen kuoleman pitäisi olla tärkeämpi kuin mikään muukaan? Minä en ollut mitään velkaa sille pikku hevoselle. Se oli yksi elävistä eikä elävillä ollut väliä. Annoin asian olla. Halusin kerta jossain voimiani. Jossain rauhassa. Kiertelin Chastityn puolella jonkin verran minkä jaksoin kunnes löysin paikan jossa kasvoi valkoisia villiruusuja. Annoin itseni painua takaisin maahan siellä. Minä pidän valkoisista kukista. Tavallaan valkoinen on yksi kuoleman väreistä. Tämä oli siis paikka minulle.
Minä en juuri koskaan nuku koska en kuolleiden ja kuolevien kutsuilta en pystynyt siihen. Nyt kuitenkin olin lopen uupunut. Ehkä voisin vajota hetkeksi uneen näiden hautaruusujen keskellä. Väsynyt mieleni kuitenkin teki minulle kiusaa koettaessaan viedä minut takaisin siihen menneeseen, hevoseen jota ei enää ollut olemassa. Se hevonen oli jo kauan sitten kuollut ja sen nimi kadonnut jonnekin. Sitä oli turha muistella. Valkoisia kukkia menneisyydessä ja sen kuolin paikalla. Miksi siis minusta tuntui niin yksinäiseltä?
((jos joku haluaa jatkaa niin siitä vain...))
Sivuaa Thunderin 'Voin Nukkua rauhassa' -tarinalle.
Jos minun kerran täytyi kuolla pitikö sen tapahtua tuon kirotun orin pilkkaamana. Muuta en voinut ajatella. Se kävi potkimassa ja tönimässä minua, mutta sen pilkka huutoja tuskin enää kuulin. En jaksanut välittää. Laskin vain turpani hitaasti alas niin, että se kosketti ruohoa. Silmäni olivat sulkeutuneet raolleen ja korvani olivat luimussa. Ehkä oli vain parempi sulkea tuo typerä hevonen kokonaan pois omasta henkilökohtaisesta kehästäni. En voinut estää sitä tönimästä minua, mutta voisin aina olla välittömättä. Minä vihaan noita eläviä...
Sitten yhtäkkiä kuulin huudon, joka sai minutkin avaamaan taas sulkeutuneet silmäni. Joku oli tullut paikalle ja se joku oli se suuri ruskea tamma. Thunder ryhtyi heti sättimään sitä nuorta oria. he jopa ottivat yhteen enkä voinut olla ihmettelemättä miksi se tamma vaivaantui. Muut hevoset karttoivat minua. Pysyivät poissa sen synkän auran takia, näiden rumien kasvojen ja niiden tarinoiden. Ei minulla ollut ketään tai mitään täällä. Ja minä tavallaan olin kuollut jo muutenkin.
En silti voinut olla olematta tyytyväinen kun se nuori varsan tuli paiskatuksi maahan ja lopulta ajetuksi pois. Thunder palasi katsomaan minua kun riita oli ohi. Hänen huomasi sen haavan ja näytti heti tajuavan mistä oli kyse. No se haava varmaan näyttikin jo pahasti tulehtuneelta ja ehkä jopa haisi myrkylliseltä. Thunder käski minun odottaa täällä. No minnepä minä menisinkään? Teen uudelleen abrakadabrat ja katoan ilmaan? Jos minulla olisi ollut voimaa kulkea jonnekin, se nuori ori olisi jo saanut selkäänsä minun omasta toimestani. Nyt minulla ei ollut voimaa kuin maata siinä kaikkien niiden kiusattavana jotka tahtoivat todistella itselleen, ettei kuolema heitä pelottanut.
Se tamma palasi kohta yrttien kanssa jotka laski haavan päälle. Sanoi niiden auttavan vaikka ne kirvelivätkin. No kyllä minä kipuun olin jo tottunut. Elin sen kanssa, että puolinaamaa puuttui sekä myös kaulani että jalkani isoja arpia särki vaikkei niin paljon kuin sitä virnettä. Suun liikuttelu oli yhtä tuskaa ja näin ollen myös syöminen ja juomien olivat ja sen lisäksi vielä hankalaa kun kaikesta mitä suuhuni sain ainakin puolet valuivat ulos siitä reiästä naamassani.
Se tamma ei enää puhunut minulle, mutta ajatteli sitäkin enemmän. Ei, en osaa lukea ajatuksia, mutta huomasin kyllä sen ilmeestä, että se ajatteli. Minua hieman harmitti se ettei se puhunut. Se, että minä olin hiljaa ei tarkoittanut ettenkö olisi kuullut ja ymmärtänyt. Mutta ehkä se, että en oikeastaan voinut vastata takaisin, teki kaiken kaikki keskustelu yritykset turhiksi. Kukaan ei vaivautunut yrittämään, mutta en voinut syyttää niitä siitä.
Minäkin ajattelin. En ehkä tiennyt tulevasta sodasta tai ei kukaan siitä minulle ollut kertonut, mutta minä tunsin sen leijuvan sakeana ilmassa. Ennakkoaavistus monesta kuolemasta. Minua myös edelleen kiusasi tunne, että minun olisi pitänyt jo aikoja sitten kulkea pohjoiseen taas. Sille rannalle... Oliko se pieni hevonen ehkä kuolleena siellä? Tosin olin vaistonnut useamman kuoleman. Itse asiassa vaistosin niitä kaikkialla ja täällä minä vain makasin. Se oli tehdä minut hulluksi.
Kohta Thunder poisti yrtit ja sanoi, että voisin mennä nyt. En jäänyt epäröimään vaan nousin heti ylös. Kyllä pystyin nousemaan. Olin yhä heikko, mutta ainakin pystyisin taas kulkemaan. Katsoin sitä tammaa ja heilautin hieman korviani koska en muutenkaan voinut ilmaista kiitosta. Se tamma käveli pois joten minunkin oli aika kadota. Ja niin tein. Äänettömästi kuin aave.
Minä en jaksanut vielä kulkea sinne pohjoiseen ja miksi siellä tapahtuneen kuoleman pitäisi olla tärkeämpi kuin mikään muukaan? Minä en ollut mitään velkaa sille pikku hevoselle. Se oli yksi elävistä eikä elävillä ollut väliä. Annoin asian olla. Halusin kerta jossain voimiani. Jossain rauhassa. Kiertelin Chastityn puolella jonkin verran minkä jaksoin kunnes löysin paikan jossa kasvoi valkoisia villiruusuja. Annoin itseni painua takaisin maahan siellä. Minä pidän valkoisista kukista. Tavallaan valkoinen on yksi kuoleman väreistä. Tämä oli siis paikka minulle.
Minä en juuri koskaan nuku koska en kuolleiden ja kuolevien kutsuilta en pystynyt siihen. Nyt kuitenkin olin lopen uupunut. Ehkä voisin vajota hetkeksi uneen näiden hautaruusujen keskellä. Väsynyt mieleni kuitenkin teki minulle kiusaa koettaessaan viedä minut takaisin siihen menneeseen, hevoseen jota ei enää ollut olemassa. Se hevonen oli jo kauan sitten kuollut ja sen nimi kadonnut jonnekin. Sitä oli turha muistella. Valkoisia kukkia menneisyydessä ja sen kuolin paikalla. Miksi siis minusta tuntui niin yksinäiseltä?
((jos joku haluaa jatkaa niin siitä vain...))