Post by Rick on Mar 13, 2015 16:25:12 GMT 1
Olin uusi tällä saarella. Olin liittynyt Raulin laumaan sotilaaksi. Kävelin siis tutustumassa paikkoihin. Ja tavanomaisesti katse kohti taivaita. Välistä katselin eteenpäin. Musta harjani liehui tuulessa kuin pitkä ruohikko. Huomasin kaukana Raulin ja kaksi muuta hevosta. En mennyt heidän luokseen eivät he kuitenkaan halunneet tulla häirityksi. Eikä minua siellä kuitenkaan kaivata. Olin tottunut olemaan yksin ja hylkiö. Olin elänyt aina yksin. Paikka vaikutti autiolta ei hevosia. Vain järvellä makasi kasa varsoja ja haavoittuneita. Itse karkasin koko sakista. Miksi siellä olemaan jos en tahtonut. Yllättäen törmäsin puuhun. "Mikä täällä haisee?" kysyin. Katsoin puun taakse. "Ruumis!?" säikähdin. Se oli kaluttu melkein puhtaaksi. Jatkoin matkaani.
Näin monia hevosia mutta kukaan ei huomannut minua. Katsoin niitä vain huvikseni. Yleensä minua ei tajuttu. Se oli hyöty että haitta. Olin kai vähän erilainen. En halunnut ajatella sitä enää. Hölkkäsin siis pienelle järvelle juomaan. Sen luona makasi siteissä oleva ori. Päätin koittaa tutustua. Hänen ympärillään oli pari tammaa. ”Hei” sanoin. He kääntyivät katsomaan minua. ”Kuka olet?” ori kysyi. ”Olen Rick” sanoin. Hän puhui jotain tammoille ja he alkoivat kikattamaan. Kuulin pari sanaa. Hylkiö ja hintelä. Pakitin arkana pois. Menin takaisin ujoon kuoreeni. Tietenkin pakitin järveen. Kun nousin pintaan kuulin kuinka he vain nauroivat. Olisin toivonut että järvi olisi nielaissut minut. Nousin ylös ja laahustin pois. Olisin vain tahtonut tutustua. Mikä meni vikaan?
Ravistin itseni kuivaksi. Aina minua sanottiin joksikin. Mutta en koskaan kuullut kenenkään sanovan oikeaa nimeäni. Aina siitä väännettiin jotain tai muuten vain haukuttiin. En pitänyt siksi kenestäkään. Vaikka en tehnyt mitään pahaa tai outoa minua haukuttiin. Olenko hintelä ja ruipelo? Linnun kakkima kivi? Olisin halunnut että otsassani ei olisi mitään merkkiä. Katsoin kuvaani pienestä lammikosta. Se näyttikin kuin lokki olisi jättänyt terveiset otsaani. Ehkä silloin kun olin pieni. Niinhän kaikki sanoivat tai olenhan nytkin pieni. Menin sinne kirsikka puille. Siellä oli rauhaisaa ja kaunista. Juoksin ja piehtaroin. Se oli ihanaa. Vain minä ja luonto. Kirsikan kukka tippui turvalleni. Se oli kaunis. Hymyilin. Laskin kukan maahan ja jatkoin katselua. ”Miksi kukaan ei käy täällä? Täällähän on kaunista” sanoin ihaillessani kirsikka puita.
Huomasin yllättäen jonkun lähestyvän. Menin puun taakse piiloon. Ehkä se olisi yksi niistä kiusaavista tammoista sillä siltä orilta hän ei näyttänyt. Katsoi puun takaa. Ei hän ollut kumpikaan. ”Hei” hän sanoi ja katsoi minua. Astuin varovasti pois puun takaa. Olin tätä tammaa korkeampi. Hänellä oli kauniit ruskeat silmät. Vaalean punaista turvassa ja pienesti harmaa harja. ”Kuka olet?” tulija kysyi. ”O-olen Rick” vastasin. Odotin jo kuulevani yhden niistä nimistä. ”Hei Rick minä olen Kajo” hän esittäytyi hymyillen. Rick? Sanoiko hän tosiaan sen? Oikean nimeni. Ehkä hän ei olekaan niin paha kuin ne toiset. Pystyin jo hymyilemään.