Post by Kuolema on Feb 18, 2015 2:34:48 GMT 1
Ei-toivottu vieras
Minä olen ei-toivottu vieras. Ne uskovat minun tuovan kuolemaa ja epätoivoa sinne minne kuljenkin. Ne uskovat minun keräävän kuolleiden sielut mukaani sillä minä olen (lähes) aina siellä missä kuolema niittää. Ne minulle tämän nimenkin antoivat enkä minä nykyään ole muuta kuin nimeni. Ne kyllä siunasivat minut muillakin nimillä. Irvokkailla nimillä. Joku niistä jopa meni keksimään, että jos minut näkee kerran, se tuo epäonnen, toinen kerta ystävän kuoleman ja kolmas kerta oman kuoleman. Hyvin vitsikästä ja omaperäistä. Hah.
Minun ei ole paljoa tarvinnut tehdä ansaitakseni nykyinen nimeni. Olla vain väärässä paikassa väärään aikaan. Alan jo lähes itsekin uskoa, mutta ei. Minä olen tavallinen hevonen niin kuin nekin... tai ainakin synnyin tavalliseksi. Nykyisin epäonni näyttää kulkevan kannoillani niin, että hyvä ettei ruoho kuole kavioitteni alta sillä kulkiessani. Tiedän , minussa on jotain pahaenteistä eikä se ole oma valintani. Saatuani tämän rujon arpeni, se on vain näyttänyt kääriytyvän yhä tiukemmin ympärilleni.
Minä en muistele menneisyyttä. Menneisyydellä ei ole mitään väliä. Aikaa ennen Kuolemaa ei yksinkertaisesti ole enää olemassa. Sitä on turha surra. Kaikin puolin turha miettiä mitä tein väärin, mitä menetin ja kuinka olisin sen korjannut. Menneisyydelle ei voi mitään. Nyt on olemassa vain Kuolema... tai Virne, Irvinaama, Viikatemies, Lautturi... millä nimellä ne ikinä haluavatkaan kutsua minua. Ja minun tehtäväni tuntuu olevan katsoa kuolevia. Sulkea pala niiden sielua itseeni niiden silmien sametessa hitaasti elämän paetessa. Minä olen nähnyt niin varsojen, heidän äitiensä, nuorien orien ja vanhusten kuolevan ja yhä vain se on lähes kiehtovaa kuinka hauras elämä oikeastaan on. Yhtenä hetkenä ne elävät ja hengittävät ja seuraavassa niistä on jäljellä vain tyhjä kuori. Ne lakkaavat olemasta se mikä ne olivat olleet.
Ei, minä en todellakaan vie heidän sielujaan tuonpuoleiseen niin kuin tarinat minusta kertovat. He sotkevat minut siihen toiseen Kuolemaan minkä minä löydän olevan aika huvittavana toisinaan. Jos olet tuhma varsa, musta hevonen irvokas hymy kasvoillaan tulee sinua hakemaan. Näin monet emät varoittelevat varsojaan. Hauskinta on se, ettei minulla ole edes ikää niin paljoa kuin tarinoiden puolesta oletetaan. Minä olen suhteellisen nuori. Ehkä oli olemassa aiemmin toinen hevonen samoilla kasvoilla tai sitten minä vain olen pukeutunut kuolemaan.
Tämä alue minne olen nyt tuonut rujon itseni kuuluu Chastitylle. vettä tihkusi hiljalleen taivaalta ja olin juuri todistanut näkyä kuinka joukkio lähes varsoja kiusasi ruskehtavaa ardenneri tammaa. ne saivat tamman juoksemaan itkien pois. Ne eivät huomanneet, että tarkkailin niitä. Ei kukaan niistä. Todistin kuinka joukon ori kerskui tammalaumalle ardennerin mentyä teostaan. Tamma joukko kikatti kuin se olisi ollut hyväkin vitsi. En nähnyt siinä mitään hauskaa. Itseänikin on kiusattu ulkonäköni takia, mutta minä todella olenkin ruma joten kai se minun kohdallani on täysin oikeutettua. Minä en välitä... tai jos välitänkin, yleensä pelko jonka näen niiden silmissä jotka katsovat minua tuo jonkinlaista tyydytystä.
Nyt se joukkio lähti tulemaan minun suuntaani. Ne eivät näe minua vieläkään. Kiusaajajoukolla on liian hauskaa. Katson kuinka lähelle he ehtivät ennen kuin yksi niistä viimein huomaa minut. Se tamma joka roikkui lähimpänä tuota oria. Tamma pysähtyy jäykistyen kauhusta, mutta tämän kumppanit ehtivät ottaa vielä muutaman huolettoman askeleen ennen kuin tajuavat jonkin olevan pielessä, Nyt he näkevät minut vasten harmaata taivasta, rujolta puoleltani. He saattavat nähdä irvokkaan hymyni, tuon luun ja jänteiden koristeleman. Minä hengitän sisääni heidän kauhunsa tuoksua joka leijuu sakeana ilmassa.
Se ori koettaa näyttää rohkealta, mutta huomaan kyllä selvästi, että se pelkää. Se koettaa rauhoitella joukkiotaan, mutta minä avaan suuni äänettömään huutoon. Jänteet kiristyvät ja liikkuvat luun pinalla. Se on niille kaikille liikaa. Näen niiden lähtevän kiljuen pakoon. Ah tuota suloista musiikkia korvilleni. Ne kiljuvat nimeäni, ori joukon kärjessä juosten varmana siitä, että minä olen hakemaan sen. Jos en nyt, niin myöhemmin. Mutta niinhän meille kaikille lopulta käy. Kuolema korjaa.
((Lisäilen myöhemmin ulkonäkö kuvailut kunhan saan tietää millainen tuo Flash on. Ja toivottavasti en mitenkään vain häirinnyt ketään tällä.... ja se joka haluaa voi minun puolestani jatkaa))
Minä olen ei-toivottu vieras. Ne uskovat minun tuovan kuolemaa ja epätoivoa sinne minne kuljenkin. Ne uskovat minun keräävän kuolleiden sielut mukaani sillä minä olen (lähes) aina siellä missä kuolema niittää. Ne minulle tämän nimenkin antoivat enkä minä nykyään ole muuta kuin nimeni. Ne kyllä siunasivat minut muillakin nimillä. Irvokkailla nimillä. Joku niistä jopa meni keksimään, että jos minut näkee kerran, se tuo epäonnen, toinen kerta ystävän kuoleman ja kolmas kerta oman kuoleman. Hyvin vitsikästä ja omaperäistä. Hah.
Minun ei ole paljoa tarvinnut tehdä ansaitakseni nykyinen nimeni. Olla vain väärässä paikassa väärään aikaan. Alan jo lähes itsekin uskoa, mutta ei. Minä olen tavallinen hevonen niin kuin nekin... tai ainakin synnyin tavalliseksi. Nykyisin epäonni näyttää kulkevan kannoillani niin, että hyvä ettei ruoho kuole kavioitteni alta sillä kulkiessani. Tiedän , minussa on jotain pahaenteistä eikä se ole oma valintani. Saatuani tämän rujon arpeni, se on vain näyttänyt kääriytyvän yhä tiukemmin ympärilleni.
Minä en muistele menneisyyttä. Menneisyydellä ei ole mitään väliä. Aikaa ennen Kuolemaa ei yksinkertaisesti ole enää olemassa. Sitä on turha surra. Kaikin puolin turha miettiä mitä tein väärin, mitä menetin ja kuinka olisin sen korjannut. Menneisyydelle ei voi mitään. Nyt on olemassa vain Kuolema... tai Virne, Irvinaama, Viikatemies, Lautturi... millä nimellä ne ikinä haluavatkaan kutsua minua. Ja minun tehtäväni tuntuu olevan katsoa kuolevia. Sulkea pala niiden sielua itseeni niiden silmien sametessa hitaasti elämän paetessa. Minä olen nähnyt niin varsojen, heidän äitiensä, nuorien orien ja vanhusten kuolevan ja yhä vain se on lähes kiehtovaa kuinka hauras elämä oikeastaan on. Yhtenä hetkenä ne elävät ja hengittävät ja seuraavassa niistä on jäljellä vain tyhjä kuori. Ne lakkaavat olemasta se mikä ne olivat olleet.
Ei, minä en todellakaan vie heidän sielujaan tuonpuoleiseen niin kuin tarinat minusta kertovat. He sotkevat minut siihen toiseen Kuolemaan minkä minä löydän olevan aika huvittavana toisinaan. Jos olet tuhma varsa, musta hevonen irvokas hymy kasvoillaan tulee sinua hakemaan. Näin monet emät varoittelevat varsojaan. Hauskinta on se, ettei minulla ole edes ikää niin paljoa kuin tarinoiden puolesta oletetaan. Minä olen suhteellisen nuori. Ehkä oli olemassa aiemmin toinen hevonen samoilla kasvoilla tai sitten minä vain olen pukeutunut kuolemaan.
Tämä alue minne olen nyt tuonut rujon itseni kuuluu Chastitylle. vettä tihkusi hiljalleen taivaalta ja olin juuri todistanut näkyä kuinka joukkio lähes varsoja kiusasi ruskehtavaa ardenneri tammaa. ne saivat tamman juoksemaan itkien pois. Ne eivät huomanneet, että tarkkailin niitä. Ei kukaan niistä. Todistin kuinka joukon ori kerskui tammalaumalle ardennerin mentyä teostaan. Tamma joukko kikatti kuin se olisi ollut hyväkin vitsi. En nähnyt siinä mitään hauskaa. Itseänikin on kiusattu ulkonäköni takia, mutta minä todella olenkin ruma joten kai se minun kohdallani on täysin oikeutettua. Minä en välitä... tai jos välitänkin, yleensä pelko jonka näen niiden silmissä jotka katsovat minua tuo jonkinlaista tyydytystä.
Nyt se joukkio lähti tulemaan minun suuntaani. Ne eivät näe minua vieläkään. Kiusaajajoukolla on liian hauskaa. Katson kuinka lähelle he ehtivät ennen kuin yksi niistä viimein huomaa minut. Se tamma joka roikkui lähimpänä tuota oria. Tamma pysähtyy jäykistyen kauhusta, mutta tämän kumppanit ehtivät ottaa vielä muutaman huolettoman askeleen ennen kuin tajuavat jonkin olevan pielessä, Nyt he näkevät minut vasten harmaata taivasta, rujolta puoleltani. He saattavat nähdä irvokkaan hymyni, tuon luun ja jänteiden koristeleman. Minä hengitän sisääni heidän kauhunsa tuoksua joka leijuu sakeana ilmassa.
Se ori koettaa näyttää rohkealta, mutta huomaan kyllä selvästi, että se pelkää. Se koettaa rauhoitella joukkiotaan, mutta minä avaan suuni äänettömään huutoon. Jänteet kiristyvät ja liikkuvat luun pinalla. Se on niille kaikille liikaa. Näen niiden lähtevän kiljuen pakoon. Ah tuota suloista musiikkia korvilleni. Ne kiljuvat nimeäni, ori joukon kärjessä juosten varmana siitä, että minä olen hakemaan sen. Jos en nyt, niin myöhemmin. Mutta niinhän meille kaikille lopulta käy. Kuolema korjaa.
((Lisäilen myöhemmin ulkonäkö kuvailut kunhan saan tietää millainen tuo Flash on. Ja toivottavasti en mitenkään vain häirinnyt ketään tällä.... ja se joka haluaa voi minun puolestani jatkaa))