Post by Raven on Mar 9, 2015 20:26:16 GMT 1
Turva
Jatkaa Kialin tarinaa 'Tuuli'
Tuuli hyväili kevyesti turkkiani ja kuiski korviini meidän kulkiessamme hiljaa pois siltä veriseltä rannikolta. Kial, se musta minua pienempi poni, näytti tuntevan reitin ja minä annoin sen johdattaa kun en omassa päässäni juuri pystynyt mihinkään järkevään ajatukseen. Kykenin ainoastaan seuraamaan siltä sisäiseltä kamppailulta jota kävin. Olin jo hukannut sen kamppailun pointin ja kyllästynyt siihen, mutta se ei kuitenkaan loppunut. Tiesin tehneeni jotain hyvin pahaa. Tiesin tahtoneeni kuolla sen takia, mutta kuten aina olin siinä epäonnistunut. Toinen osa kertoi, että olin ehkä tehnyt jotain hyvääkin. Olin auttanut Cherryä ja Kialia, mutta olisivatko he edes joutuneet siihen vaaraan ilman minua?
Minä huojuin, kompastelin ja kävelin hitaasti tuon pikku ponin perässä sillä kivikkoisella tiellä. Tavallisesti olisin pystynyt parempaankin. Olin elänyt kivikkoisessa maastossa. Niinpä liikkuminen siellä ei ollut ongelma, mutta nyt olin niin verenhukan heikentämä että hyvä etten alkanut jo kaatuillakin. Shokki tila oli vähintäänkin tulossa jos en jo ollut siinä. Keskitin sekavan mieleni vain siihen yhteen ajatukseen, että minun tuli seurata Kialia ja tuulta. Niin oli helpompaan. Se veisi eteenpäin tätä muuten luovuttanutta ruumista. Pikku poni olisi selvästi pystynyt kulkemaan nopeamminkin, mutta se odotti minua. Olin kiitollinen siitä että se oli viimein huomannut myös pysyä näkevän silmäni puolella. Kun näin sen olin turvassa.
Tuuli ei ollut täällä yhtä kova kuin meren rannalla, mutta yhtä raikas ja kantoi yhä mukanaan kaikenlaisia ääni. Niitä kantautui alhaalta niityiltä ja metsistä, niitä tuli mereltä ja vuoresta itsestään. Tämä paikka oli rauhallinen. Täällä ei ollut juuri ketään muuta kuin me. Tuuli muistutti viimein mieleeni myös ne tarinat siitä erakko ponista joka vuorilla asui, Kialista. Jokunen niistä oli väittänyt ponia maahiseksi. Joksikin joka ei ollut aivan normaali poni. Se kuulemma eli täällä kivien koloissa näyttäytymättä muille. Mutta miksi se sitten oli vaivautunut alas vuoreltaan ja pelastamaan minut? Minussa ei juuri ollut pelastamisen arvoa. Olin pirstaleina jos ajattelin liikaa.
Kun viimein seisahdimme eräälle tasanteelle olin aivan lopussa. Tai itse asiassahan minä olin ollut aivan lopussa jo jonkin aikaa. Kylkeni kohoilevat kuin olisin juossut pitkänkin matkaa ylämäkeen, mutta olin haltioitunut siitä mitä siellä kuuliin ja näin. Tuuli kuiski minulle jonkinlaisesta vapaudesta ja rauhasta. Voisin ehkä antaa hetkeksi niiden piinaavien ajatusten vain mennä. Täällä olimme vai minä ja Kial enkä vain uskonut, että haluaisin tuota pikku ponia satuttaa.
Tajusin sitten, että Kial oli kysynyt minulta jotain. En kuitenkaan saanut riuhtaistua itseäni irti siitä hiljaisesta kuiskinnasta vaikka onnistuin kyllä kääntämään päätäni nähdäkseni pikku erakon, mutta että olisin voinut vastata minun olisi ollut pakko saada ajatukseni selkiämään ja tällä hetkellä maailmani oli varsin epätodellisen sumea. Olinko ehkä pelästyttänyt tämän ponin? Sillä panin merkille miten hän hätkähti katsettani. Ei minun ollut tarkoitus...
Kial ei kuitenkaan mennyt pois. Se kutsui minut taas seuramaan ja lähti sitten johdattamaan minua eteenpäin. Hän oli luvannut ettei enää ollut pitkä matka, eikä ollutkaan. Tuskin olisin kauemmas enää pystynytkään kulkea. Katselin ympärilleni saavutettuamme määränpään. Paikka oli kaunis, niin rauhallinen. Tuuli tänne ei juuri päässyt, mutta vesi liplatti hiljaa luonnon muovaamassa altaassa. Kial tuntui lähes innokkaalta seisoessaan siinä odottamassa reaktiotani. En ehkä nyt voinut aivan hyppiä riemustani, mutta pidin tästä paikasta. "Se on kaunis." Totesin hiljaa kun voimani eivät juuri enää riittäneet edes sanoihin. Ääneni oli jälleen käynyt käheän oloiseksi.
Takajalkani lyyhistyivät sitten altani jolloin Kialin ilme muuttuu innokkaasta taas huolestuneeksi. "Tule tänne veden ääreen. Yritä." Se koetti kannustaa minua. En tiedä miksi. Minä halusin vain levätä. Kompuroiden kuitenkin pääsin takaisin jaloilleni ja horjahtelin altaan luokse. Tuntui että sinne pääsemiseen olisi mennyt ikuisuus ja heti kun olin turvan mitan päässä siitä, lyyhistyin uudelleen.
"Koeta juoda hieman." Kuulin sen ponin hauraan äänen kehottavan. En jaksanut yrittää vaan painoin pääni maahan. Minä olin kerta kaikkiaan lopussa. En jaksanut esittää vahvaa enää.
En tiedä mitä sitten tapahtui, mutta ainakin jossain vaiheessa tiedostin sen ponin painelen märkiä sammaltukkoja haavoihini. Kipu nimittäin hätkähdytti minut hereille, mutta vajosin pian uudelleen sinne unen rajamaille.
Jatkaa Kialin tarinaa 'Tuuli'
Tuuli hyväili kevyesti turkkiani ja kuiski korviini meidän kulkiessamme hiljaa pois siltä veriseltä rannikolta. Kial, se musta minua pienempi poni, näytti tuntevan reitin ja minä annoin sen johdattaa kun en omassa päässäni juuri pystynyt mihinkään järkevään ajatukseen. Kykenin ainoastaan seuraamaan siltä sisäiseltä kamppailulta jota kävin. Olin jo hukannut sen kamppailun pointin ja kyllästynyt siihen, mutta se ei kuitenkaan loppunut. Tiesin tehneeni jotain hyvin pahaa. Tiesin tahtoneeni kuolla sen takia, mutta kuten aina olin siinä epäonnistunut. Toinen osa kertoi, että olin ehkä tehnyt jotain hyvääkin. Olin auttanut Cherryä ja Kialia, mutta olisivatko he edes joutuneet siihen vaaraan ilman minua?
Minä huojuin, kompastelin ja kävelin hitaasti tuon pikku ponin perässä sillä kivikkoisella tiellä. Tavallisesti olisin pystynyt parempaankin. Olin elänyt kivikkoisessa maastossa. Niinpä liikkuminen siellä ei ollut ongelma, mutta nyt olin niin verenhukan heikentämä että hyvä etten alkanut jo kaatuillakin. Shokki tila oli vähintäänkin tulossa jos en jo ollut siinä. Keskitin sekavan mieleni vain siihen yhteen ajatukseen, että minun tuli seurata Kialia ja tuulta. Niin oli helpompaan. Se veisi eteenpäin tätä muuten luovuttanutta ruumista. Pikku poni olisi selvästi pystynyt kulkemaan nopeamminkin, mutta se odotti minua. Olin kiitollinen siitä että se oli viimein huomannut myös pysyä näkevän silmäni puolella. Kun näin sen olin turvassa.
Tuuli ei ollut täällä yhtä kova kuin meren rannalla, mutta yhtä raikas ja kantoi yhä mukanaan kaikenlaisia ääni. Niitä kantautui alhaalta niityiltä ja metsistä, niitä tuli mereltä ja vuoresta itsestään. Tämä paikka oli rauhallinen. Täällä ei ollut juuri ketään muuta kuin me. Tuuli muistutti viimein mieleeni myös ne tarinat siitä erakko ponista joka vuorilla asui, Kialista. Jokunen niistä oli väittänyt ponia maahiseksi. Joksikin joka ei ollut aivan normaali poni. Se kuulemma eli täällä kivien koloissa näyttäytymättä muille. Mutta miksi se sitten oli vaivautunut alas vuoreltaan ja pelastamaan minut? Minussa ei juuri ollut pelastamisen arvoa. Olin pirstaleina jos ajattelin liikaa.
Kun viimein seisahdimme eräälle tasanteelle olin aivan lopussa. Tai itse asiassahan minä olin ollut aivan lopussa jo jonkin aikaa. Kylkeni kohoilevat kuin olisin juossut pitkänkin matkaa ylämäkeen, mutta olin haltioitunut siitä mitä siellä kuuliin ja näin. Tuuli kuiski minulle jonkinlaisesta vapaudesta ja rauhasta. Voisin ehkä antaa hetkeksi niiden piinaavien ajatusten vain mennä. Täällä olimme vai minä ja Kial enkä vain uskonut, että haluaisin tuota pikku ponia satuttaa.
Tajusin sitten, että Kial oli kysynyt minulta jotain. En kuitenkaan saanut riuhtaistua itseäni irti siitä hiljaisesta kuiskinnasta vaikka onnistuin kyllä kääntämään päätäni nähdäkseni pikku erakon, mutta että olisin voinut vastata minun olisi ollut pakko saada ajatukseni selkiämään ja tällä hetkellä maailmani oli varsin epätodellisen sumea. Olinko ehkä pelästyttänyt tämän ponin? Sillä panin merkille miten hän hätkähti katsettani. Ei minun ollut tarkoitus...
Kial ei kuitenkaan mennyt pois. Se kutsui minut taas seuramaan ja lähti sitten johdattamaan minua eteenpäin. Hän oli luvannut ettei enää ollut pitkä matka, eikä ollutkaan. Tuskin olisin kauemmas enää pystynytkään kulkea. Katselin ympärilleni saavutettuamme määränpään. Paikka oli kaunis, niin rauhallinen. Tuuli tänne ei juuri päässyt, mutta vesi liplatti hiljaa luonnon muovaamassa altaassa. Kial tuntui lähes innokkaalta seisoessaan siinä odottamassa reaktiotani. En ehkä nyt voinut aivan hyppiä riemustani, mutta pidin tästä paikasta. "Se on kaunis." Totesin hiljaa kun voimani eivät juuri enää riittäneet edes sanoihin. Ääneni oli jälleen käynyt käheän oloiseksi.
Takajalkani lyyhistyivät sitten altani jolloin Kialin ilme muuttuu innokkaasta taas huolestuneeksi. "Tule tänne veden ääreen. Yritä." Se koetti kannustaa minua. En tiedä miksi. Minä halusin vain levätä. Kompuroiden kuitenkin pääsin takaisin jaloilleni ja horjahtelin altaan luokse. Tuntui että sinne pääsemiseen olisi mennyt ikuisuus ja heti kun olin turvan mitan päässä siitä, lyyhistyin uudelleen.
"Koeta juoda hieman." Kuulin sen ponin hauraan äänen kehottavan. En jaksanut yrittää vaan painoin pääni maahan. Minä olin kerta kaikkiaan lopussa. En jaksanut esittää vahvaa enää.
En tiedä mitä sitten tapahtui, mutta ainakin jossain vaiheessa tiedostin sen ponin painelen märkiä sammaltukkoja haavoihini. Kipu nimittäin hätkähdytti minut hereille, mutta vajosin pian uudelleen sinne unen rajamaille.