Post by Conan on Mar 9, 2015 15:51:51 GMT 1
Kialin tarina, joka on jatkoa Yeton tarinalle "Ja minä seuraan"
- - - - -
Kiipesin pikkuruisilla poninaskelilla ylöspäin vuoren rinnettä, kohti paikkaa, jossa oli vettä ja vähän syötävääkin, sekä kauniita, värikkäitä, kosteaa kestäviä kasveja ja kukkia. Paikka oli Moratan keskivaiheilla, vuoren pohjoisella puolella pois muiden näköpiiristä. Se oli kaunis paikka, josta vain harvat tiesivät. Se oli turvapaikkani, paikka jossa pystyin hengähtämään ja rentoutumaan hetkeksi. Tämä paikka, sijaitsi luolassa, jonka suuaukon peittivät roikkuvat kasvit kesäisin. Vihreät sammaleet ja kasvit ympäröivät pienen koveran "altaan", jossa oli makeaa vettä juotavaksi. Se oli juomapaikkani ja myös joskus asuinkin siellä, olihan se piilossa muulta maailmalta. Paikka oli kaikin puolin turvallinen ja iso, jotta sinne voisi asettua isokin hevonen. Ajattelin juomapaikkaani ja hymyilin hieman, olisi ihanaa näyttää se Yetolle.
Pelastajani, lähes kokonaan veren peitossa oleva Yeto, pyrki pysymään perässäni aavistuksen töksähtelevin, haparoivin ja väsynein askelin. Hän puuskutti hiirenhiljaa ja hengitti raskaasti vähän väliä, mutta sinnitteli silti ripeitten askeleitteni kannoilla. Olin tottunut laukkaamaankin epätasaisessa maastossa, eikä minulle tuottanut ongelmaa tälläkään matkalla, mutta ajattelin Yetoa. Hän oli melko heikossa hapessa, minua isompi ja ehkä myös vähän kömpelömpi. Hiljensin vauhtiani, ja tajusin myös, että ehkä Yetolla olisi luotettavampi olo, kun vaihtaisin paikkaani hänen näkevän silmänsä alle. Hän oli vasta äsken kääntänyt katseensa minuun, katsonut ja puhunut minulle. Minustakaan ei olisi mukavaa, jos joku kävelisi sokealla puolellani. Useat hevoset luulevat minua sokeaksi, vain valkoisten silmieni takia. He yrittävät yllättää minut, mutta eivät tajua että nään..
Pysähdyin hetkeksi ja odotin, että Yeto pääsee vierelleni. Kävelin nyt hänen näkyvillään. Yeto oli kovasti yrittänyt vakuuttaa minut, ettei tarvitsisi apua haavojensa kanssa, nehän olivat muka vain naarmuja. Ei, ne eivät olleet naarmuja ja tarvitsivat pikaisen puhdistuksen mahdollisimman pian, olin siitä aivan varma. Ja enhän minä tiennyt, jos Yeto olisi mennyt takaisin rantaan makaamaan. Olisin jälleen ollut yksin ja hän hengenvaarassa.
Sisälläni velloi suurten aaltojen lailla tunne, että saattaisin saada Yetosta vielä joskus ystävän. Hän vaikutti itsekkin yksinäiseltä, siksi minusta oli mukavaa pitää hänelle seuraa. Aika sen voisi vain näyttää. On hyvin mahdollista, että mikäli vielä päätän käydä alhaalla, kuolen avuttomuuteeni. Pienenä ponina minulla ei olisi mahdollisuuksia isoja hevosia vastaan. Kuolisin nopeasti ilman apua.
Vuorella tuuli hieman vähemmän, kuin meren rannassa. Yeto näytti kuuntelevan tuulta ja minä ymmärsin. Olin houkutellut hänet mukaani tuulella. Mainitessani tuulen, Yeto vaikutti aavistuksen hämmästyneeltä, kuin olisin sanonut jotain erikoista, tai salaista. Jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt. Itsekkin yksinään ollessani olen kuunnellut monia kertoja tuulta ja sen mahdollisia tarinoita. Usein, äänet kuitenkin tulivat kuitenkin saaren hevosista, enkä välittänyt. Aivan kuin se joskus kertoisi itsekkin jotain, kuten nyt. Seisahdimme tasaiselle kallion reunalle ja katsoimme aaltojen vyörymistä kohti rantakivikkoa. Lokkeja, jotka huutivat etsiessään ruokaa.
Kuuntelimme meren kohinaa ja sitä, mitä tuuli meille kertoi. Välillä vilkuilin vieressäni seisovaa veristä Yetoa, mutta hän ei antanut minun huomata omaa katsettaan. Silti, minusta kovasti tuntui, että välillä hän vilkuili alaspäin, nähdäkseen minut jäänsinisellä silmällään. Oloni oli edelleen epävarma, mutta olin jo huomattavasti varmempi kuin aikaisemmin. Yeto ei vaikuttanut niin pelottavalta kuin siellä rannalla, jolla hän pelasti minut ja sen punertavan nuoren tamman. Ei laisinkaan.
"Mitä se kertoo sinulle?" Kysyin uteliaana, sillä Yeto kuunteli tarkkaan. Tai hän ainenkin näytti siltä, mietteliäältä.
Yeto käänsi katseensa minuun hitaasti, mutta käänsi kuitenkin. Lihakseni jännittyivät pelosta enkä voinut liikkua. Kuin joku olisi lamaannuttanut ja jäädyttänyt minut paikalleni. Yeton katse oli kuitenkin poissaoleva ja sumea. Pelko hänen kunnostaan valtasi minut nyt ja pystyin liikkumaan. Liikahdin äkkinäisesti, ja pudistin päätäni. Ajatukseni selvenivät paljon ja hämmästyin itsekkin, mitä pelkäsin. Yeto ei näyttänyt vaaralliselta. Miksi sitten pelkäsin häntä ajoittain? Karistin ajatuksen mielestäni, en halunnut kuvitellakkaan hänestä sellaista.
"Tule, mennään hoitamaan haavasi. Ei ole enää pitkä matka." Hymyilin vaisusti orille, joka nyökkäsi olemattomasti.
Pian sen jälkeen, saavuimme sille kauniille paikalle, josta itse pidin. Yeton katse ei muuttunut, mutta hän katseli kuitenkin ympärilleen. Pieni toivonpilke heräsi sisimmässäni.
- - - - -
Tästä tuli nyt tämmöinen.. Oletan Yeton jatkavan kunhan jaksaa.
- - - - -
Kiipesin pikkuruisilla poninaskelilla ylöspäin vuoren rinnettä, kohti paikkaa, jossa oli vettä ja vähän syötävääkin, sekä kauniita, värikkäitä, kosteaa kestäviä kasveja ja kukkia. Paikka oli Moratan keskivaiheilla, vuoren pohjoisella puolella pois muiden näköpiiristä. Se oli kaunis paikka, josta vain harvat tiesivät. Se oli turvapaikkani, paikka jossa pystyin hengähtämään ja rentoutumaan hetkeksi. Tämä paikka, sijaitsi luolassa, jonka suuaukon peittivät roikkuvat kasvit kesäisin. Vihreät sammaleet ja kasvit ympäröivät pienen koveran "altaan", jossa oli makeaa vettä juotavaksi. Se oli juomapaikkani ja myös joskus asuinkin siellä, olihan se piilossa muulta maailmalta. Paikka oli kaikin puolin turvallinen ja iso, jotta sinne voisi asettua isokin hevonen. Ajattelin juomapaikkaani ja hymyilin hieman, olisi ihanaa näyttää se Yetolle.
Pelastajani, lähes kokonaan veren peitossa oleva Yeto, pyrki pysymään perässäni aavistuksen töksähtelevin, haparoivin ja väsynein askelin. Hän puuskutti hiirenhiljaa ja hengitti raskaasti vähän väliä, mutta sinnitteli silti ripeitten askeleitteni kannoilla. Olin tottunut laukkaamaankin epätasaisessa maastossa, eikä minulle tuottanut ongelmaa tälläkään matkalla, mutta ajattelin Yetoa. Hän oli melko heikossa hapessa, minua isompi ja ehkä myös vähän kömpelömpi. Hiljensin vauhtiani, ja tajusin myös, että ehkä Yetolla olisi luotettavampi olo, kun vaihtaisin paikkaani hänen näkevän silmänsä alle. Hän oli vasta äsken kääntänyt katseensa minuun, katsonut ja puhunut minulle. Minustakaan ei olisi mukavaa, jos joku kävelisi sokealla puolellani. Useat hevoset luulevat minua sokeaksi, vain valkoisten silmieni takia. He yrittävät yllättää minut, mutta eivät tajua että nään..
Pysähdyin hetkeksi ja odotin, että Yeto pääsee vierelleni. Kävelin nyt hänen näkyvillään. Yeto oli kovasti yrittänyt vakuuttaa minut, ettei tarvitsisi apua haavojensa kanssa, nehän olivat muka vain naarmuja. Ei, ne eivät olleet naarmuja ja tarvitsivat pikaisen puhdistuksen mahdollisimman pian, olin siitä aivan varma. Ja enhän minä tiennyt, jos Yeto olisi mennyt takaisin rantaan makaamaan. Olisin jälleen ollut yksin ja hän hengenvaarassa.
Sisälläni velloi suurten aaltojen lailla tunne, että saattaisin saada Yetosta vielä joskus ystävän. Hän vaikutti itsekkin yksinäiseltä, siksi minusta oli mukavaa pitää hänelle seuraa. Aika sen voisi vain näyttää. On hyvin mahdollista, että mikäli vielä päätän käydä alhaalla, kuolen avuttomuuteeni. Pienenä ponina minulla ei olisi mahdollisuuksia isoja hevosia vastaan. Kuolisin nopeasti ilman apua.
Vuorella tuuli hieman vähemmän, kuin meren rannassa. Yeto näytti kuuntelevan tuulta ja minä ymmärsin. Olin houkutellut hänet mukaani tuulella. Mainitessani tuulen, Yeto vaikutti aavistuksen hämmästyneeltä, kuin olisin sanonut jotain erikoista, tai salaista. Jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt. Itsekkin yksinään ollessani olen kuunnellut monia kertoja tuulta ja sen mahdollisia tarinoita. Usein, äänet kuitenkin tulivat kuitenkin saaren hevosista, enkä välittänyt. Aivan kuin se joskus kertoisi itsekkin jotain, kuten nyt. Seisahdimme tasaiselle kallion reunalle ja katsoimme aaltojen vyörymistä kohti rantakivikkoa. Lokkeja, jotka huutivat etsiessään ruokaa.
Kuuntelimme meren kohinaa ja sitä, mitä tuuli meille kertoi. Välillä vilkuilin vieressäni seisovaa veristä Yetoa, mutta hän ei antanut minun huomata omaa katsettaan. Silti, minusta kovasti tuntui, että välillä hän vilkuili alaspäin, nähdäkseen minut jäänsinisellä silmällään. Oloni oli edelleen epävarma, mutta olin jo huomattavasti varmempi kuin aikaisemmin. Yeto ei vaikuttanut niin pelottavalta kuin siellä rannalla, jolla hän pelasti minut ja sen punertavan nuoren tamman. Ei laisinkaan.
"Mitä se kertoo sinulle?" Kysyin uteliaana, sillä Yeto kuunteli tarkkaan. Tai hän ainenkin näytti siltä, mietteliäältä.
Yeto käänsi katseensa minuun hitaasti, mutta käänsi kuitenkin. Lihakseni jännittyivät pelosta enkä voinut liikkua. Kuin joku olisi lamaannuttanut ja jäädyttänyt minut paikalleni. Yeton katse oli kuitenkin poissaoleva ja sumea. Pelko hänen kunnostaan valtasi minut nyt ja pystyin liikkumaan. Liikahdin äkkinäisesti, ja pudistin päätäni. Ajatukseni selvenivät paljon ja hämmästyin itsekkin, mitä pelkäsin. Yeto ei näyttänyt vaaralliselta. Miksi sitten pelkäsin häntä ajoittain? Karistin ajatuksen mielestäni, en halunnut kuvitellakkaan hänestä sellaista.
"Tule, mennään hoitamaan haavasi. Ei ole enää pitkä matka." Hymyilin vaisusti orille, joka nyökkäsi olemattomasti.
Pian sen jälkeen, saavuimme sille kauniille paikalle, josta itse pidin. Yeton katse ei muuttunut, mutta hän katseli kuitenkin ympärilleen. Pieni toivonpilke heräsi sisimmässäni.
- - - - -
Tästä tuli nyt tämmöinen.. Oletan Yeton jatkavan kunhan jaksaa.