Post by Raven on Mar 8, 2015 16:34:43 GMT 1
Ja minä seuraan
Jatkoa Cherryn 'Voitto' -tarinalle
Tappaminen ei loppujen lopuksi ole kovin iso juttu. Elämä voi katkaista yhdellä iskulla. Mutta kauhistuttavinta oli, että minä nautin siitä. Ehkä pystyin pitämään mielessäni sen, että en saanut tappaa Cherryä tai sitä pientä ponia, mutta se ei poistanut sitä hulluuden tilaa päästäni. Tahdoin murskata nämä meidän kimppuun käyneet hevoset. Tappaa ne. Nähdä niiden veren, suolien ja aivojen virtaavan hiekalle. Kerrassaan kauhea ajatus ja minä nautin siitä.
"Minulla ei ole väliä" Kerroin sille papurikolle en uhkausta vastaan. Minulla ei todellakaan ollut väliä. Eläisin tai kuolisin, mutta nuo minä ainakin ottaisin mukaani matkalle tuonelaan. Minä en antaisi niiden vahingoittaa Cherryä ja sitä mustaa ponia. Yksi hyvä teko kaikkea sitä pahaa vastaan mitä olin tehnyt. Se ei riittäisi pyyhkimään tahraa pois, mutta oli sentään jotain. Minä teurastin sen papurikon. Se ei juuri saanut tehtyä mitään minua vastaan mikä oli aika huvittavaa. Minä olin sitä pienempi ja menettänyt niin paljon verta, että oli ihme että ylipäätään olin vielä pystyssä. Hulluus minut pystyssä pitikin. Lähes täydellinen itsensä unohtaminen. Tapoin sen hallakko tammankin sitten seuraavaksi mustan ponin väistyttyä tieltäni. Tamma oli koettanut sanoa minulle jotain. Anella ehkä henkensä puolesta, mutta kavioni murskasi sen pään ennen kuin se ehti.
Hetken aikaa sekopäinen raivo ja nautinto leimusivat vielä rinnassani, mielessäni, kun seisoin siinä katselemassa sitä aivojen massaa joka oli hiekalle levinnyt, mutta kun se viimein lähti haihtumaan kaikki mitä tunsin oli väsymys. Olin kuoleman väsynyt. Olin tehnyt sen mitä piti tehdä. Ruumiini oli liikkunut raivon ruokkimana, mutta nyt se kaikki oli taas kulutettu loppuun. Hiekka jalkojeni alla täplittyi punaisista pisaroista. Minä huojuin, palelin ja tunsin turtumusta. Kyllä minuun sattui, mutta enemmän minua painoi sen tiedon taakka mihin pystyin. Millainen hirviö minä olin.
En oikeastaan kuullut toisten keskustelua, en nähnyt Cherryn lähtevän, mutta jossain vaiheessa tajusin että vierelläni oli joku. Se musta pikku poni. Sokealla puolellani, mikä oli minusta häiritsevää. En oikein pidä siitä kun joku lähestyy siltä puolelta kun en voi nähdä, mutta muut eivät varmasti kaksisilmäisinä miettiä sitä miten harmilliselta se tuntui. En ensin aikonut kääntää päätäni ollenkaan nähdäkseni sen ponin, mutta jokin uteliaisuus voitti. Käännyin pystyäkseni näkemään sen.
"Tule... Vien sinut luolastolle." Se sanoi. Sen ääni oli yhtä epävarma kuin aikaisemminkin. Sellainen ääni jonka omistaja ei ollut juuri tottunut puhumaan kenenkään kanssa.
"Ei, jätä minut tänne." Sanoin takaisin.
"Olet haavoittunut... pahasti."
"Muutama naarmu." Sihahdin hampaitteni välistä, mutta jostain syystä minun ei oikeastaan tehnyt mieli vihoitella tälle ponille. Ja nämä muutama 'naarmu' olivat jo heikentäneet minut. Saattoi olla, että olin jo hyvää vauhtia menossa shokkiin vuodettuani niin paljon verta. Eriharmaiden kirjava turkkini oli punaisten kukkien korostelema niin, että harmaata tuskin edes näkyi. Kaikki veri ei tosin ollut minun.
"Tule..." Poni koetti houkutella. Se ääni kuulosti korvissani jo jotenkin etäiseltä. Kuin ääneltä unessa. En jaksa. "Tuulee. Kuuletko sen?" Se havahdutti minut hieman. En ollut varma kuka sen oli sanonut. Jos se oli tuo poni niin kuinka se tiesi...
"Tule. Seurataan sitä."
Minä olin jo siinä harmaassa maailmassa kellumassa aalloilla. Silti lähdin hitaasti kulkemaan horjuvin, epävarmoin askelin sen mustan ponin perässä.
((Tästä nyt tuli vähän lyhyt, mutta joo. Kial varmaan jatkaa sitten kun kerkeää.))
Jatkoa Cherryn 'Voitto' -tarinalle
Tappaminen ei loppujen lopuksi ole kovin iso juttu. Elämä voi katkaista yhdellä iskulla. Mutta kauhistuttavinta oli, että minä nautin siitä. Ehkä pystyin pitämään mielessäni sen, että en saanut tappaa Cherryä tai sitä pientä ponia, mutta se ei poistanut sitä hulluuden tilaa päästäni. Tahdoin murskata nämä meidän kimppuun käyneet hevoset. Tappaa ne. Nähdä niiden veren, suolien ja aivojen virtaavan hiekalle. Kerrassaan kauhea ajatus ja minä nautin siitä.
"Minulla ei ole väliä" Kerroin sille papurikolle en uhkausta vastaan. Minulla ei todellakaan ollut väliä. Eläisin tai kuolisin, mutta nuo minä ainakin ottaisin mukaani matkalle tuonelaan. Minä en antaisi niiden vahingoittaa Cherryä ja sitä mustaa ponia. Yksi hyvä teko kaikkea sitä pahaa vastaan mitä olin tehnyt. Se ei riittäisi pyyhkimään tahraa pois, mutta oli sentään jotain. Minä teurastin sen papurikon. Se ei juuri saanut tehtyä mitään minua vastaan mikä oli aika huvittavaa. Minä olin sitä pienempi ja menettänyt niin paljon verta, että oli ihme että ylipäätään olin vielä pystyssä. Hulluus minut pystyssä pitikin. Lähes täydellinen itsensä unohtaminen. Tapoin sen hallakko tammankin sitten seuraavaksi mustan ponin väistyttyä tieltäni. Tamma oli koettanut sanoa minulle jotain. Anella ehkä henkensä puolesta, mutta kavioni murskasi sen pään ennen kuin se ehti.
Hetken aikaa sekopäinen raivo ja nautinto leimusivat vielä rinnassani, mielessäni, kun seisoin siinä katselemassa sitä aivojen massaa joka oli hiekalle levinnyt, mutta kun se viimein lähti haihtumaan kaikki mitä tunsin oli väsymys. Olin kuoleman väsynyt. Olin tehnyt sen mitä piti tehdä. Ruumiini oli liikkunut raivon ruokkimana, mutta nyt se kaikki oli taas kulutettu loppuun. Hiekka jalkojeni alla täplittyi punaisista pisaroista. Minä huojuin, palelin ja tunsin turtumusta. Kyllä minuun sattui, mutta enemmän minua painoi sen tiedon taakka mihin pystyin. Millainen hirviö minä olin.
En oikeastaan kuullut toisten keskustelua, en nähnyt Cherryn lähtevän, mutta jossain vaiheessa tajusin että vierelläni oli joku. Se musta pikku poni. Sokealla puolellani, mikä oli minusta häiritsevää. En oikein pidä siitä kun joku lähestyy siltä puolelta kun en voi nähdä, mutta muut eivät varmasti kaksisilmäisinä miettiä sitä miten harmilliselta se tuntui. En ensin aikonut kääntää päätäni ollenkaan nähdäkseni sen ponin, mutta jokin uteliaisuus voitti. Käännyin pystyäkseni näkemään sen.
"Tule... Vien sinut luolastolle." Se sanoi. Sen ääni oli yhtä epävarma kuin aikaisemminkin. Sellainen ääni jonka omistaja ei ollut juuri tottunut puhumaan kenenkään kanssa.
"Ei, jätä minut tänne." Sanoin takaisin.
"Olet haavoittunut... pahasti."
"Muutama naarmu." Sihahdin hampaitteni välistä, mutta jostain syystä minun ei oikeastaan tehnyt mieli vihoitella tälle ponille. Ja nämä muutama 'naarmu' olivat jo heikentäneet minut. Saattoi olla, että olin jo hyvää vauhtia menossa shokkiin vuodettuani niin paljon verta. Eriharmaiden kirjava turkkini oli punaisten kukkien korostelema niin, että harmaata tuskin edes näkyi. Kaikki veri ei tosin ollut minun.
"Tule..." Poni koetti houkutella. Se ääni kuulosti korvissani jo jotenkin etäiseltä. Kuin ääneltä unessa. En jaksa. "Tuulee. Kuuletko sen?" Se havahdutti minut hieman. En ollut varma kuka sen oli sanonut. Jos se oli tuo poni niin kuinka se tiesi...
"Tule. Seurataan sitä."
Minä olin jo siinä harmaassa maailmassa kellumassa aalloilla. Silti lähdin hitaasti kulkemaan horjuvin, epävarmoin askelin sen mustan ponin perässä.
((Tästä nyt tuli vähän lyhyt, mutta joo. Kial varmaan jatkaa sitten kun kerkeää.))