Post by Raven on Mar 4, 2015 18:16:06 GMT 1
Tämä siis on Kuoleman tarina, mutta Yeto päätti pikku nilkkeillä.
Kuolema niille jotka eivät voi kuolla
Sivuaa Thunderin tarinoita 'Anomus' ja ' En epäröi' jatkaa omaa tarinaakin 'Kuoleman Enkeli'
Minä heikkenin. En ensin edes huomannut sitä, mutta lopulta minun oli pakko myöntää se itselleni. Huomasin sen jälkeen kun olin jättänyt sen suurikokoisen ruskean tamman sen järven rantaan josta olin kiskonut sen ylös. Mikä lie saanut minut edes tekemään moisen teon. Sankarit teot eivät kuuluneet minulle. Elävät eivät kiinnostaneet minua. Olin kokenut niitä vaarallisia tuntemuksia kuin turhautuminen ja raivo vaikka yleensä välttelen kaikkia suuria tuntemuksia. Taistelun jäljiltä olin kuitenkin huomaamattani kuin varkain livennyt noihin tunteisiin ja antanut niiden kuohuta niin pitkällä, että kun näin sen epäreilun tapahtuman kun nuori ori jätti oman laumansa jäsenen hukkumaan järveen, olin puuttunut tilanteeseen. Minun ei todellakaan kuulunut tehdä asialle mitään. Minä kaitsen kuolleita, en eläviä. En kuullut vieläkään mitään kaunista niiltä...
Minä siis katosin taas hiljaa paikalta. Sen jälkeen huomasin alkaneeni heiketä. Pidin sitä ensin harhana ja annoin asian olla, mutta pidemmän aikaa kului askeleeni alkoivat käydä epävakaimmiksi. En pystynyt keskittymään kunnolla, mutta tiesin jo että se johtui niistä haavoista jotka siinä aiemmassa taistelussa sain. Tai siitä yhdestä haavasta lavoissani. Haava oli kyllä varsin pitkä, mutta ei syvä. Ei millään tavoin vaarallinen. Olin saanut sitä syvempiä ja suurempiakin haavoja kuten esimerkiksi vaikka nämä mitä arpina kannoin. Ainoa vain, että tämä nyt saamani haava oli tulehtunut, ehkä jopa jonkin myrkyllisen kasvin voitelema. Se lihaasyövä hevonen oli ilmeisesti tämän rikkomuksensa ohessa myös terästänyt itseään jollain myrkyllisemmällä. Typerä olento.
En ollut mennyt kovin kauas kun tuo tuttu kutsumus taas tuntui. Jälleen Chastityn puolelta ja sieltä järveltä josta olin tullut tänne. Kuljin sinne yhäkin aaveenlailla, tahdottomasti tällä kertaa, mutta en voinut sulkea sitä kutsua pois päästäni. Olin yhä äänetön. Miksi se kuitenkin yllätti minut tällä kertaa? Tällä kertaa aloin pohtia sitä, etten ehkä oikeasti ollutkaan täällä. Nyt asiat menivät liian sekaviksi.
Järven luota löysin taas sen suuren ruskean tamman, mutta sen takia en ollut tullut. Tunnistin kyllä tuon pedonhajun ja siellä ne lojuivat kaksi niitä kannibaaleja lisää kuolleena. En mennyt lähemmäs tarkistamaan. Riitti, että näin ne. Ehkä minä veinkin niiden sielut sinne manan majoille, mutta aloin olla kyllästynyt mokomiin otuksiin. Minun puolestani olkoot kirottuja kuolemassaankin. Ei taas tunteita. Minun kuului olla puolueeton. Kuollessaan kaikista tulisi samaa. Ei ollut väliä keitä ne olivat olleet eläessään. Kuolema huuhtoi heistä kaiken pois. Tyhjensi sivut heidän tarinastaan jättäen jälkeensä jokusen haalistuvan muiston kunnes nekin olisi unohdettu. Tavallaan se oli kaunista.
Enempää tehtävää minulla ei täällä ollutkaan, mutta pienoinen aavistus koetti kutsua minua jonnekin Telantesin puolelle. Se oli enemmänkin ennakko aavistus kuin jo toteutunut kuolema. En voinut olla miettimättä sitä pienikokoista hevosta. Se oli anonut minua tulemaan. Minun ei kuuluisi ajatella yksittäisiä hevosia. Kuolemassa heillä kenelläkään ei ollut enää nimeä. Lähdin kuitenkin suuntaamaan kohti Telantesin rajaa, mutta sitten en äkkiä jaksanutkaan.
Etujalkani antoivat ensin periksi. Polvistuin maahan ja annoin sitten takajalkojenikin mennä koukkuun kunnes makasin maassa etujalat koukussa vatsani alla. Kuolema kuolee tulehtuneeseen haavaan. En ole ikinä ajatellut sitä mahdollisuutta. No jaa... kaipa se on sama kuin muukin kuolema. Odottamaton, mutta mahdollinen. Mutta en minä vielä ollut kuollut.
Kuulin kohta kavioiden kopseen. Elävät olivat niin äänekkäitä. Ne saattoi kuulla jo kaukaa. Tämä hevonen vielä pölisi äänekkäästi ja tunnistin kyllä sen äänen. Se rasittava nuori ori kanalaumoineen. Näin sen kohta ilmestyvän kukkulan takaa ja se keskusteli niiden kanojensa kanssa niin äänekkäästi, että olisin kyllä kuullut heidän mailien päästäkin. ne olivat niin syventyneinä keskusteluun, etteivät huomanneet minua heti, mutta kun huomasivat näin niiden jäykistyvän. Hyvä, etteivät laskeneet alleen. Yllättäen se ori kuitenkin kokosi itsensä. Haistoin sen yhä olevan varuillaan ja peloissaan, mutta se koetti esittää rohkeaa tammoilleen.
"Ka- katsos eikö se olekin Irvinaama Kuolema." Se aloitti, hyvin varovasti, mutta kun en liikkunut tai päästänyt ääntäkään, se tuntui rohkaistuvan. "Et ole tainnut päästä hakemaan minua vieläkään... et taida päästä ylös? Heh, mikäs nyt on, rumanaama?" Se, että hieman liikautin leukojani, sai sen kyllä perääntymään taas muutaman askeleen, mutta ei menemään pois. Sen tammat sen sijaan hiipivät kauemmaksi. Ori oli kuitenkin nyt niin täynnä itseään ettei huomannut. Se virnisti pelonkätkevän ilkeän hymyn.
"Hah näin sitä voi huijata Kuolemaa. Et taidakaan olla kuolematon, vai?" Se hirnui ja kävi nopeasti tönäisemässä minua kunnes perääntyi taas ja näytti pelkotuoksustaan huolimatta olevan hyvin tyytyväinen itseensä.
"En minä pelkää kuolemaa!" Se alkoi ärsyttävää hirnumistaan ja kävi taas tönäisemässä minua. Se ei uskaltaisi lähestyä minua jos en olisi maassa. Se tuskin uskalsi nytkään tehdä niin. "Rumilus!" Haavaani ei oikeastaan sattunut. Minä olin elänyt kivun kanssa jo pitkään arpieni takia. Erityisesti poskessani kulkevaa repeämää särki lähes aina koska luut ja jänteet olivat paljaina. Minun oli siis tottunut kipuun, mutta tuo pieni haava silti onnistui heikentämään minut. Se oli tehnyt minut kuumeiseksi ja puuroittanut ajatukseni.
"Hymyile rumanaama!"
((Tästä tuli taas säälittävän lyhyt -.-'))
Kuolema niille jotka eivät voi kuolla
Sivuaa Thunderin tarinoita 'Anomus' ja ' En epäröi' jatkaa omaa tarinaakin 'Kuoleman Enkeli'
Minä heikkenin. En ensin edes huomannut sitä, mutta lopulta minun oli pakko myöntää se itselleni. Huomasin sen jälkeen kun olin jättänyt sen suurikokoisen ruskean tamman sen järven rantaan josta olin kiskonut sen ylös. Mikä lie saanut minut edes tekemään moisen teon. Sankarit teot eivät kuuluneet minulle. Elävät eivät kiinnostaneet minua. Olin kokenut niitä vaarallisia tuntemuksia kuin turhautuminen ja raivo vaikka yleensä välttelen kaikkia suuria tuntemuksia. Taistelun jäljiltä olin kuitenkin huomaamattani kuin varkain livennyt noihin tunteisiin ja antanut niiden kuohuta niin pitkällä, että kun näin sen epäreilun tapahtuman kun nuori ori jätti oman laumansa jäsenen hukkumaan järveen, olin puuttunut tilanteeseen. Minun ei todellakaan kuulunut tehdä asialle mitään. Minä kaitsen kuolleita, en eläviä. En kuullut vieläkään mitään kaunista niiltä...
Minä siis katosin taas hiljaa paikalta. Sen jälkeen huomasin alkaneeni heiketä. Pidin sitä ensin harhana ja annoin asian olla, mutta pidemmän aikaa kului askeleeni alkoivat käydä epävakaimmiksi. En pystynyt keskittymään kunnolla, mutta tiesin jo että se johtui niistä haavoista jotka siinä aiemmassa taistelussa sain. Tai siitä yhdestä haavasta lavoissani. Haava oli kyllä varsin pitkä, mutta ei syvä. Ei millään tavoin vaarallinen. Olin saanut sitä syvempiä ja suurempiakin haavoja kuten esimerkiksi vaikka nämä mitä arpina kannoin. Ainoa vain, että tämä nyt saamani haava oli tulehtunut, ehkä jopa jonkin myrkyllisen kasvin voitelema. Se lihaasyövä hevonen oli ilmeisesti tämän rikkomuksensa ohessa myös terästänyt itseään jollain myrkyllisemmällä. Typerä olento.
En ollut mennyt kovin kauas kun tuo tuttu kutsumus taas tuntui. Jälleen Chastityn puolelta ja sieltä järveltä josta olin tullut tänne. Kuljin sinne yhäkin aaveenlailla, tahdottomasti tällä kertaa, mutta en voinut sulkea sitä kutsua pois päästäni. Olin yhä äänetön. Miksi se kuitenkin yllätti minut tällä kertaa? Tällä kertaa aloin pohtia sitä, etten ehkä oikeasti ollutkaan täällä. Nyt asiat menivät liian sekaviksi.
Järven luota löysin taas sen suuren ruskean tamman, mutta sen takia en ollut tullut. Tunnistin kyllä tuon pedonhajun ja siellä ne lojuivat kaksi niitä kannibaaleja lisää kuolleena. En mennyt lähemmäs tarkistamaan. Riitti, että näin ne. Ehkä minä veinkin niiden sielut sinne manan majoille, mutta aloin olla kyllästynyt mokomiin otuksiin. Minun puolestani olkoot kirottuja kuolemassaankin. Ei taas tunteita. Minun kuului olla puolueeton. Kuollessaan kaikista tulisi samaa. Ei ollut väliä keitä ne olivat olleet eläessään. Kuolema huuhtoi heistä kaiken pois. Tyhjensi sivut heidän tarinastaan jättäen jälkeensä jokusen haalistuvan muiston kunnes nekin olisi unohdettu. Tavallaan se oli kaunista.
Enempää tehtävää minulla ei täällä ollutkaan, mutta pienoinen aavistus koetti kutsua minua jonnekin Telantesin puolelle. Se oli enemmänkin ennakko aavistus kuin jo toteutunut kuolema. En voinut olla miettimättä sitä pienikokoista hevosta. Se oli anonut minua tulemaan. Minun ei kuuluisi ajatella yksittäisiä hevosia. Kuolemassa heillä kenelläkään ei ollut enää nimeä. Lähdin kuitenkin suuntaamaan kohti Telantesin rajaa, mutta sitten en äkkiä jaksanutkaan.
Etujalkani antoivat ensin periksi. Polvistuin maahan ja annoin sitten takajalkojenikin mennä koukkuun kunnes makasin maassa etujalat koukussa vatsani alla. Kuolema kuolee tulehtuneeseen haavaan. En ole ikinä ajatellut sitä mahdollisuutta. No jaa... kaipa se on sama kuin muukin kuolema. Odottamaton, mutta mahdollinen. Mutta en minä vielä ollut kuollut.
Kuulin kohta kavioiden kopseen. Elävät olivat niin äänekkäitä. Ne saattoi kuulla jo kaukaa. Tämä hevonen vielä pölisi äänekkäästi ja tunnistin kyllä sen äänen. Se rasittava nuori ori kanalaumoineen. Näin sen kohta ilmestyvän kukkulan takaa ja se keskusteli niiden kanojensa kanssa niin äänekkäästi, että olisin kyllä kuullut heidän mailien päästäkin. ne olivat niin syventyneinä keskusteluun, etteivät huomanneet minua heti, mutta kun huomasivat näin niiden jäykistyvän. Hyvä, etteivät laskeneet alleen. Yllättäen se ori kuitenkin kokosi itsensä. Haistoin sen yhä olevan varuillaan ja peloissaan, mutta se koetti esittää rohkeaa tammoilleen.
"Ka- katsos eikö se olekin Irvinaama Kuolema." Se aloitti, hyvin varovasti, mutta kun en liikkunut tai päästänyt ääntäkään, se tuntui rohkaistuvan. "Et ole tainnut päästä hakemaan minua vieläkään... et taida päästä ylös? Heh, mikäs nyt on, rumanaama?" Se, että hieman liikautin leukojani, sai sen kyllä perääntymään taas muutaman askeleen, mutta ei menemään pois. Sen tammat sen sijaan hiipivät kauemmaksi. Ori oli kuitenkin nyt niin täynnä itseään ettei huomannut. Se virnisti pelonkätkevän ilkeän hymyn.
"Hah näin sitä voi huijata Kuolemaa. Et taidakaan olla kuolematon, vai?" Se hirnui ja kävi nopeasti tönäisemässä minua kunnes perääntyi taas ja näytti pelkotuoksustaan huolimatta olevan hyvin tyytyväinen itseensä.
"En minä pelkää kuolemaa!" Se alkoi ärsyttävää hirnumistaan ja kävi taas tönäisemässä minua. Se ei uskaltaisi lähestyä minua jos en olisi maassa. Se tuskin uskalsi nytkään tehdä niin. "Rumilus!" Haavaani ei oikeastaan sattunut. Minä olin elänyt kivun kanssa jo pitkään arpieni takia. Erityisesti poskessani kulkevaa repeämää särki lähes aina koska luut ja jänteet olivat paljaina. Minun oli siis tottunut kipuun, mutta tuo pieni haava silti onnistui heikentämään minut. Se oli tehnyt minut kuumeiseksi ja puuroittanut ajatukseni.
"Hymyile rumanaama!"
((Tästä tuli taas säälittävän lyhyt -.-'))