Post by Raven on Mar 1, 2015 5:35:57 GMT 1
Kuoleman enkeli
Jatkaa Yeton tarinaa 'Katkeamispiste' ja Thunderin tarinaa 'Hukkuminen'
Kyllä olin tuntenut sen kuoleman auran taas juuri kun olin aikonut poistua. Minun oli pakko kääntyä ja palata sen tammen luokse jossa se pieni hepo, punertavakarvainen nuori tamma ja murskaantunut ruumis olivat. Olin ehkä aluksi hieman hämmentynyt sillä minusta ei näyttänyt siltä kuin kumpikaan näistä jäljellä olevista hevosista olisi kuolemassa, mutta kun hetken sitä epätoivoista huutoani kuultuani tiesin mitä olin tulossa todistamaan sinne... Tai luulin tietäväni.
Kuljin hintaa sen nuoren tamman ohi suoden hänelle lyhyen vilkaisun joka riitti ajamaan tuon pois paikalta. Hyvä niin sillä ei ollut paikkaa kuolemassa vielä. Minä tulin koska tuo pieni ori tahtoi niin, mutta kun sitten katselin sitä siinä hetken sen anellessa, se virta joka minut oli sinne houkutellut kääntyi. Olin siis erehtynyt. Tämä ori ei kuolisi täällä. Minulla ei siis ollut täällä mitään tekemistä. Elävät eivät kiinnosta minua. Eivät edes silloin kun huokuivat näin syvää epätoivoa. Elämänhalu virtasi pois tästä hevosesta, mutta se oli siitä huolimatta yhä elossa.
Käännyin lähteäkseni taas jolloin sen ääni muuttui entistä säälittävämmäksi. Se aneli minua jäämään, mutta kun tajusi etten jäisi se käski minun palata sinne rannalle jossa olin sen silloin aiemminkin nähnyt kuolemaa tekevänä. Enpä tiedä. Tämä ori oli onnistunut huijaamaan minua jo kahdesti. Se vakuutti ettei kolmas kerta ollut turha, mutta jos niin oli virta veisi kyllä minut sinne. En tosin vieläkään tiedä kuinka nämä kuolemat valikoituvat minun katsottavakseni. Tunsin kyllä nykimistä aina välillä, mutta sitten se vain haihtui. Tiesin jonkun kuolleen, mutta en ollut mennyt paikalle kun taas joskus tunsin niin voimakkaan kutsun, että en voinut muuta kuin mennä sen suuntaan. Minun oli joka tapauksessa parasta alkaa viimein hyväksyä se etten todellakaan ollut enää se hevonen joka olin silloin joskus ollut. Tavallaanhan olin sen hyväksynyt ja tavallaan silti roikuin vielä menneisyyden syrjässä kiinni. Olin kuitenkin varma, että kuolemani jälkeen tulisi uusi samanlainen hevonen. Niin oli täytynyt olla ennen minuakin, mikään muu ei selittänyt niitä tarinoita.
Suuntasin kulkuni rantaan kulkeakseni sieltä joen myötäisesti, ehkä hieman lähemmäs sitä kivikkoista rantaa Telantesin puolella. Ei minulla ollut päämäärää. Eikä sitä koskaan tiennyt... Kyllä se pikku hevonen kutsui minua taas. Kutsu tuli hyvinkin tuolta pohjoisesta. Olin aikeissani ylittää joen kun kuulin kavioiden ryminää hevosten tullessa kohti. Harvemmin kukaan perääni juoksi joten pysähtyi katsoen taakseni.
"Tuosta isosta riittää kyllä meille kaikille." Eräs noista hevosista totesi. Kolme hevosta saartoi minut. Yksi tukevampaa rotua oleva kimo ja loput kaksi sulavalinjaisia ruunikoita. hevoset saartoivat minut, mutta ei minulla ollut aikomustakaan juosta pakoon vaikka en pitänyt siitä miltä nämä hevoset haisivat. Niissä oli taas se samainen lihansyöjän haju jonka olin aiemminkin haistanut niissä kahdessa kuolleessa hevosessa.
Yksi niistä sulavalinjaisista saavutti virneen puolen ja hätkähti nähdessään sen. En tiedä tuntevatko ne tarinoita vai eivät. Nämä hevoset eivät selvästi olleet täältä päin. "Miten se oikein elää tuolla naamalla?" ruunikko älähti.
"Todella ruma." Toinen vahvisti.
"Ei hätää. Ei se kauaa eläkään. Päästetään se kärsimyksistään." Jykevä hevonen puhui.
Saattoi olla, etten yleensä taistellut kenenkään kanssa. En aktiivisesti jakanut kuolemaa ympärilleni, mutta kyllä minä taistella osasin. Annoin niille luvan aloittaa. Minä odotin hiljaa pitäen keltaiset silmäni niissä.
"Veikö kissa kielesi?"
"Se pelkää niin, ettei saa sanaa suustaan."
ne kävivät sitten nauraen kimppuuni. Nopeutta minulla ei ehkä ole, mutta voimaa ja kestävyyttä senkin edestä. Iso kavioni rysähti voimalla suoraan keskelle sen toisen ruunikon otsaa murtaen kallon kuin lasin. Hieman tasoitusta. Se toinen ruunikko kirosi vannoen kostoa, mutta noin hintelä hevonen ei minua huolettanut. Se oli nopeampi kuin minä, mutta siltä puuttui voimaa kaataa minut. Enemmän minä olin huolissani siitä jykevämmästä hevosesta. Jos se saisi minusta otteen, se voisi vaikka murskata niskani tai raajani.
Tanssahtelin sivuun sen iskun tieltä ja onnistui vielä nipin napin väistämään sen hampaat, mutta silloin se sulava ruunikko iski omat hampaansa minun niskaani. Ravistin sen irti kuin itikan, mutta siitä huolimatta se repi lihaani pitkän haavan. Se jykevä yritti puskea minut nurin ja lähes onnistuikin siinä, mutta onneksi sitä nopeampi minä sentään olin. se pahuksen itikka kuitenkin alkoi ärsyttämään minua syöksyessään taas purrakseen minun jalkojani. Väistäessäni jykevää kimoa tönäisin samalla sen itikan jokeen. Ehkä nyt saisin rauhassa keskittyä tämän vuoreen.
Nousin takajaloilleni ja koetin iskeä sitä päähän, mutta se onnistui nykäisemään päänsä huitovien kavioitteni ulottuvilta ja minun vanhaa arpeani särki takajaloillaan seisominen. laskeuduin takaisin neljälle ja se kimo koetti murskata minut omilla kaviollaan vuorostaan. Sain iskun selkääni, mutta onneksi ehdin pois alta ennen kuin se sai painettua selkärankani katki painollaan. Tämä hevonen oli vaarallinen niin kauan kuin oli jaloillaan, siispä minun pitäisi saada se nurin. Potkaisin sitä etujalkaan kaikin voimin ja kuulinkin luun murtuvan. Hevonen koetti vielä horjua pystyssä, mutta tönin sen nurin. Sitten se itikka oli taas kimpussani. Sain otteen sen niskasta sen nopeudesta huolimatta kun se ei odottanut että olisin huomannut sen lähestyvän. Minunlaiseni äänetön hevonen oli harjaantunut huomaamaan pienenkin rasahduksen. Minulle kukaan ei liikkunut liian hiljaa.
Mursin sen ruunikon niskan eikä jäljellä ollut sitten enää kuin tuo epätoivoisesti pystyyn pyrkivä vuori. Nappasin sitä niskasta ja painoin sen pään jokeen. Se oli kuitenkin vahva ja sai kiskaistua päänsä ylös vedestä joten tartuin siihen uudelleen ja iskin sen pään maahan. Sen lojuessa siinä pökertyneenä iskin etukavioni suoraan sen päähän. Kyllä minäkin pahaa jälkeä sain aikaan jos tarve vaati.
Rauhan palatessa huomaisin, ettei sitä kutsua enää tuntunut. Joko se pikku hevonen oli kuollut tai sitten se oli jotenkin selvinnyt. Minun ei tarvinnut siis mennä enää sille rannalle joten jätin ruumiit taakseni ja palasin takaisin Chastityn reviirin sydämeen. Minua kyllä hieman kiinnosti näkisinkö sen pikku orin vielä, mutta karistin tämän mielestä. Ei sopinut minulle.
Päädyin kuitenkin todistamaan jotain muuta. Olin tullut järven luokse ja niin aavemaisen hiljaa niin kuin aina ennenkin, etteivät nuo siellä olevat hevoset edes huomanneet minua. Tunnistin kuitenkin sen suurikokoisen ruskean tamman joka makasi loukkaantuneena maassa. Tunnistin myös sen ilkkuvan orin. Sen kanalaumasta en ollut varma. No siinä oli yksi hevonen jonka voisin ihan mieluusti viedä mananmajoille jos se tosiaan olisi minun päätettävissäni... Tunteita? Minun ei sopinut sotkea sen menneisyyden hevosen tunteita tähän. Suuttumukseni laantui hitaasti kun muistutin itseäni tästä.
Katsoin tunteettomasti sitä kun tamma kaatui järveen ja ori kanalaumoineen sille ilkkui. Ei välittänyt siitä, että tuo tamma oli hukkumassa. Eikö minunkin tehtäväni vain katsoa kuolevia? Ei puuttua tilanteeseen, mutta ehkä olin vielä kuohuksissani siitä aiemmasta taistelusta tai sitten vain minusta tuntui että halusin kerrankin kokeilla miltä tuntui antaa elämä ottamisen sisään. Mitä tapahtui jos minä puuttuisin tilanteeseen?
Tulin siis esiin suoraan sen pois kulkevan orin edessä ja väläytin rujon hymyni. Kyllä se ori ainakin osasi kirkua. Pahemmin kuin ne sen seurassa olevat tammat ja ne kaikki juoksivat yhtä nopeasti kuin aiemmallakin kerralla. Kuulin sen kirkuvan vielä kaukaakin minua mieluummin viemään tämän Thunder -nimisen tamman joka uhkasi hukkua.
Minä menin veteen ja sain vapautettua sen ruskean tamman vetisestä ansastaan. Kiskoin sen sitten takaisin kuivalle maalle, mutta hetken sain miettiä oliko se sittenkin jo hukkunut. En kuitenkaan tuntenut samaa vetoa sitä kohtaan kuin kuolleista yleensä lähti, joten tämä oli kyllä elossa. Tönin sitä saadakseni sen yskimään veden keuhkoistaan. Se tuli tajuihinsa.
"Mi-Mitä...?" Tamma aloitti avaten silmänsä ja kun se näki minut se jännittyi. Näin rumaa naamaa et ole tainnut hetkeen nähdäkään, eikös niin? yllytin sitä mielessäni ja sain aikaan sen hieman rahisevan äänen. Siirryin sitten syrjenpään antaen tammalle tilaa ja aikaa sulatella tapahtunutta. Olimme aiemmin tavanneet ja se ei ollut pelännyt minua, mutta silloin siitä oli tuntunut ettei sillä ollut mitään menettävää. Nyt sillä oli.
Se katseli minua ja minä sitä. Me molemmat vuosimme verta. Älä kuvittele mitään... Sinun pitää kulkea täältä pois yksin ja minä yksin omaa tietäni.
Jatkaa Yeton tarinaa 'Katkeamispiste' ja Thunderin tarinaa 'Hukkuminen'
Kyllä olin tuntenut sen kuoleman auran taas juuri kun olin aikonut poistua. Minun oli pakko kääntyä ja palata sen tammen luokse jossa se pieni hepo, punertavakarvainen nuori tamma ja murskaantunut ruumis olivat. Olin ehkä aluksi hieman hämmentynyt sillä minusta ei näyttänyt siltä kuin kumpikaan näistä jäljellä olevista hevosista olisi kuolemassa, mutta kun hetken sitä epätoivoista huutoani kuultuani tiesin mitä olin tulossa todistamaan sinne... Tai luulin tietäväni.
Kuljin hintaa sen nuoren tamman ohi suoden hänelle lyhyen vilkaisun joka riitti ajamaan tuon pois paikalta. Hyvä niin sillä ei ollut paikkaa kuolemassa vielä. Minä tulin koska tuo pieni ori tahtoi niin, mutta kun sitten katselin sitä siinä hetken sen anellessa, se virta joka minut oli sinne houkutellut kääntyi. Olin siis erehtynyt. Tämä ori ei kuolisi täällä. Minulla ei siis ollut täällä mitään tekemistä. Elävät eivät kiinnosta minua. Eivät edes silloin kun huokuivat näin syvää epätoivoa. Elämänhalu virtasi pois tästä hevosesta, mutta se oli siitä huolimatta yhä elossa.
Käännyin lähteäkseni taas jolloin sen ääni muuttui entistä säälittävämmäksi. Se aneli minua jäämään, mutta kun tajusi etten jäisi se käski minun palata sinne rannalle jossa olin sen silloin aiemminkin nähnyt kuolemaa tekevänä. Enpä tiedä. Tämä ori oli onnistunut huijaamaan minua jo kahdesti. Se vakuutti ettei kolmas kerta ollut turha, mutta jos niin oli virta veisi kyllä minut sinne. En tosin vieläkään tiedä kuinka nämä kuolemat valikoituvat minun katsottavakseni. Tunsin kyllä nykimistä aina välillä, mutta sitten se vain haihtui. Tiesin jonkun kuolleen, mutta en ollut mennyt paikalle kun taas joskus tunsin niin voimakkaan kutsun, että en voinut muuta kuin mennä sen suuntaan. Minun oli joka tapauksessa parasta alkaa viimein hyväksyä se etten todellakaan ollut enää se hevonen joka olin silloin joskus ollut. Tavallaanhan olin sen hyväksynyt ja tavallaan silti roikuin vielä menneisyyden syrjässä kiinni. Olin kuitenkin varma, että kuolemani jälkeen tulisi uusi samanlainen hevonen. Niin oli täytynyt olla ennen minuakin, mikään muu ei selittänyt niitä tarinoita.
Suuntasin kulkuni rantaan kulkeakseni sieltä joen myötäisesti, ehkä hieman lähemmäs sitä kivikkoista rantaa Telantesin puolella. Ei minulla ollut päämäärää. Eikä sitä koskaan tiennyt... Kyllä se pikku hevonen kutsui minua taas. Kutsu tuli hyvinkin tuolta pohjoisesta. Olin aikeissani ylittää joen kun kuulin kavioiden ryminää hevosten tullessa kohti. Harvemmin kukaan perääni juoksi joten pysähtyi katsoen taakseni.
"Tuosta isosta riittää kyllä meille kaikille." Eräs noista hevosista totesi. Kolme hevosta saartoi minut. Yksi tukevampaa rotua oleva kimo ja loput kaksi sulavalinjaisia ruunikoita. hevoset saartoivat minut, mutta ei minulla ollut aikomustakaan juosta pakoon vaikka en pitänyt siitä miltä nämä hevoset haisivat. Niissä oli taas se samainen lihansyöjän haju jonka olin aiemminkin haistanut niissä kahdessa kuolleessa hevosessa.
Yksi niistä sulavalinjaisista saavutti virneen puolen ja hätkähti nähdessään sen. En tiedä tuntevatko ne tarinoita vai eivät. Nämä hevoset eivät selvästi olleet täältä päin. "Miten se oikein elää tuolla naamalla?" ruunikko älähti.
"Todella ruma." Toinen vahvisti.
"Ei hätää. Ei se kauaa eläkään. Päästetään se kärsimyksistään." Jykevä hevonen puhui.
Saattoi olla, etten yleensä taistellut kenenkään kanssa. En aktiivisesti jakanut kuolemaa ympärilleni, mutta kyllä minä taistella osasin. Annoin niille luvan aloittaa. Minä odotin hiljaa pitäen keltaiset silmäni niissä.
"Veikö kissa kielesi?"
"Se pelkää niin, ettei saa sanaa suustaan."
ne kävivät sitten nauraen kimppuuni. Nopeutta minulla ei ehkä ole, mutta voimaa ja kestävyyttä senkin edestä. Iso kavioni rysähti voimalla suoraan keskelle sen toisen ruunikon otsaa murtaen kallon kuin lasin. Hieman tasoitusta. Se toinen ruunikko kirosi vannoen kostoa, mutta noin hintelä hevonen ei minua huolettanut. Se oli nopeampi kuin minä, mutta siltä puuttui voimaa kaataa minut. Enemmän minä olin huolissani siitä jykevämmästä hevosesta. Jos se saisi minusta otteen, se voisi vaikka murskata niskani tai raajani.
Tanssahtelin sivuun sen iskun tieltä ja onnistui vielä nipin napin väistämään sen hampaat, mutta silloin se sulava ruunikko iski omat hampaansa minun niskaani. Ravistin sen irti kuin itikan, mutta siitä huolimatta se repi lihaani pitkän haavan. Se jykevä yritti puskea minut nurin ja lähes onnistuikin siinä, mutta onneksi sitä nopeampi minä sentään olin. se pahuksen itikka kuitenkin alkoi ärsyttämään minua syöksyessään taas purrakseen minun jalkojani. Väistäessäni jykevää kimoa tönäisin samalla sen itikan jokeen. Ehkä nyt saisin rauhassa keskittyä tämän vuoreen.
Nousin takajaloilleni ja koetin iskeä sitä päähän, mutta se onnistui nykäisemään päänsä huitovien kavioitteni ulottuvilta ja minun vanhaa arpeani särki takajaloillaan seisominen. laskeuduin takaisin neljälle ja se kimo koetti murskata minut omilla kaviollaan vuorostaan. Sain iskun selkääni, mutta onneksi ehdin pois alta ennen kuin se sai painettua selkärankani katki painollaan. Tämä hevonen oli vaarallinen niin kauan kuin oli jaloillaan, siispä minun pitäisi saada se nurin. Potkaisin sitä etujalkaan kaikin voimin ja kuulinkin luun murtuvan. Hevonen koetti vielä horjua pystyssä, mutta tönin sen nurin. Sitten se itikka oli taas kimpussani. Sain otteen sen niskasta sen nopeudesta huolimatta kun se ei odottanut että olisin huomannut sen lähestyvän. Minunlaiseni äänetön hevonen oli harjaantunut huomaamaan pienenkin rasahduksen. Minulle kukaan ei liikkunut liian hiljaa.
Mursin sen ruunikon niskan eikä jäljellä ollut sitten enää kuin tuo epätoivoisesti pystyyn pyrkivä vuori. Nappasin sitä niskasta ja painoin sen pään jokeen. Se oli kuitenkin vahva ja sai kiskaistua päänsä ylös vedestä joten tartuin siihen uudelleen ja iskin sen pään maahan. Sen lojuessa siinä pökertyneenä iskin etukavioni suoraan sen päähän. Kyllä minäkin pahaa jälkeä sain aikaan jos tarve vaati.
Rauhan palatessa huomaisin, ettei sitä kutsua enää tuntunut. Joko se pikku hevonen oli kuollut tai sitten se oli jotenkin selvinnyt. Minun ei tarvinnut siis mennä enää sille rannalle joten jätin ruumiit taakseni ja palasin takaisin Chastityn reviirin sydämeen. Minua kyllä hieman kiinnosti näkisinkö sen pikku orin vielä, mutta karistin tämän mielestä. Ei sopinut minulle.
Päädyin kuitenkin todistamaan jotain muuta. Olin tullut järven luokse ja niin aavemaisen hiljaa niin kuin aina ennenkin, etteivät nuo siellä olevat hevoset edes huomanneet minua. Tunnistin kuitenkin sen suurikokoisen ruskean tamman joka makasi loukkaantuneena maassa. Tunnistin myös sen ilkkuvan orin. Sen kanalaumasta en ollut varma. No siinä oli yksi hevonen jonka voisin ihan mieluusti viedä mananmajoille jos se tosiaan olisi minun päätettävissäni... Tunteita? Minun ei sopinut sotkea sen menneisyyden hevosen tunteita tähän. Suuttumukseni laantui hitaasti kun muistutin itseäni tästä.
Katsoin tunteettomasti sitä kun tamma kaatui järveen ja ori kanalaumoineen sille ilkkui. Ei välittänyt siitä, että tuo tamma oli hukkumassa. Eikö minunkin tehtäväni vain katsoa kuolevia? Ei puuttua tilanteeseen, mutta ehkä olin vielä kuohuksissani siitä aiemmasta taistelusta tai sitten vain minusta tuntui että halusin kerrankin kokeilla miltä tuntui antaa elämä ottamisen sisään. Mitä tapahtui jos minä puuttuisin tilanteeseen?
Tulin siis esiin suoraan sen pois kulkevan orin edessä ja väläytin rujon hymyni. Kyllä se ori ainakin osasi kirkua. Pahemmin kuin ne sen seurassa olevat tammat ja ne kaikki juoksivat yhtä nopeasti kuin aiemmallakin kerralla. Kuulin sen kirkuvan vielä kaukaakin minua mieluummin viemään tämän Thunder -nimisen tamman joka uhkasi hukkua.
Minä menin veteen ja sain vapautettua sen ruskean tamman vetisestä ansastaan. Kiskoin sen sitten takaisin kuivalle maalle, mutta hetken sain miettiä oliko se sittenkin jo hukkunut. En kuitenkaan tuntenut samaa vetoa sitä kohtaan kuin kuolleista yleensä lähti, joten tämä oli kyllä elossa. Tönin sitä saadakseni sen yskimään veden keuhkoistaan. Se tuli tajuihinsa.
"Mi-Mitä...?" Tamma aloitti avaten silmänsä ja kun se näki minut se jännittyi. Näin rumaa naamaa et ole tainnut hetkeen nähdäkään, eikös niin? yllytin sitä mielessäni ja sain aikaan sen hieman rahisevan äänen. Siirryin sitten syrjenpään antaen tammalle tilaa ja aikaa sulatella tapahtunutta. Olimme aiemmin tavanneet ja se ei ollut pelännyt minua, mutta silloin siitä oli tuntunut ettei sillä ollut mitään menettävää. Nyt sillä oli.
Se katseli minua ja minä sitä. Me molemmat vuosimme verta. Älä kuvittele mitään... Sinun pitää kulkea täältä pois yksin ja minä yksin omaa tietäni.