Post by Raven on Mar 1, 2015 3:44:53 GMT 1
Vielä kerran, Vielä yksi yritys
Jatkoa Kialin tarinalle 'Puollustus' ja Cherryn tarinalle 'Tässä ja nyt'
Se minun pieni Kuolemani koetti puhua minulle vaikka kuulin sen äänessä selvästi pelkoa. Se ei kuitenkaan mennyt minnekään. Itsepäinen otus. Turhaan se pelkäsi, en minä halunnut siitä mitään paitsi jos se kykeni viemään sielun niin kuin se suurempi Kuolemakin. Ne vähät ajatukset joita minulla oli olivat sekavia. Silti kuulin sen kertovan nimensä: Kial. Ei siis Kuolema. Mikä pienoinen pettymys. Esittäydyin sille vaisusti takaisin ja raotin hieman silmääni, mutta annoin sen sulkeutua jälleen.
Ilmeisesti se pikku poni rohkaistui vastauksestani hieman, sillä kuulin hiekan kahahtelevan jälleen ja tunsin sitten hennon tönäisyn turkissani, mutta minulla ei ollut aikomustaan enää nousta. Ponin ilmestyminen oli ehkä saanut jonkin pienen osan taas reagoimaan tähän maailmaan jossa olin jo nähnyt itseni kuolleena, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa ettei minulla ollut haluakaan jatkaa, saati voimaa. Ne vähätkin voimat mitä minun ruumissani vielä oli jäljellä virtasivat haavoista meriveteen joka pyyhkäisi ne taas ohitseni ranta hiekkaan. Minä en tahtonut taistella vastaan.
"Yeto... Sinun täytyy nousta." Ääni vaati. Ei, ei minun tarvinnut . "Ole kiltti." Miksi? Mitä tarkoitusta varten? Että voisin tappaa loputkin hevoset koko saarella? Milloin verenhimoni loppuisi? En tahtonut tietää. En tiennyt mikä minut ylipäätään ajoi niin hirveisiin tekoihin. He olivat olleet minun laumani. Minun perheeni ja ystäväni. Mutta mitä tämä nyt oli? Turkkiini putosi pisara jotain märkää. Sitten kosketus häipyi taas.
Kial aneli minua nousemaan taas, tuupaten minua kaulaan, mutta en vieläkään ollut kiinnostunut elämästä. Liikkuminen tarkoittaisi sitä, että olisin muuttanut mieleni. Ruumiit eivät liikkuneet. Ruumiiden kuului lojua paikoillaan ja palata maaksi. Kuolleiden ei kuuluisi kyllä puhuakaan, mutta siitä huolimatta koetin käskeä tuon pikku poni pois. Miksei se suostunut jättämään minua? Kuolleita ei enää voi auttaa.
En kuullut niiden kolmen hevosen tulevan. En ollut tarpeeksi kiinnostunut kuuntelemaan, mutta kun ne olivat saartaneet meidän en voinut olla enää kuulematta. Tyhjää jauhava mieleni tarttui siihen kun hevoset puhuivat meistä ruokana. Ne olivat siis samanlaisia kuin se hevonen siellä Chastityn puolella sen tammen luona. En voinut haistaa oman verenhajuni ylitse heidän vääränlaista hajuaan, mutta puheet riittivät hyvin. Sen pikku ponin olisi syytä paeta nyt. Se kolmikko varmasti tyytyisi minuun ja päästäisi sen menemään jos se juoksisi. Kaikkea mitä olinkin joskus ajatellut kuolemastani en kyllä koskaan ollut ajatellut tulevani toisen hevosen syömäksi... mutta ei sillä ollut väliä. Kuolleet eivät välitä. Ihan sama mikä saisi minut katomaan.
Kial ei kuitenkaan mennyt. Kuulin sen heiveröisen ääneen käskien noiden lihaasyövien hevosten menevän pois. Miksi? Olisin halunnut kertoa sille ettei se kannattanut. Minulla ei ollut voimaa. Se ei lähtenyt. Saatoin kuulla sen taistelevan. Miksi? Minä en ollut sen arvoinen. Kuollut. Minä olin jo kuollut. Tämä maailma ei koskettanut kuolleita. ne aaveet ympärilläni kuiskivat minulle aaltojen tahtiin, mutta en voinut sulkea korviani kokonaan noilta ääniltä.
Sitten niihin liittyi uusi ääni. Tutumpi ääni vaikka minun täytyi taas haroa muistiani jotta sain nimen päähäni. Cherry... Miksi se oli täällä? Miksi sekin saapui kirkuen paikalle pelastamaan meitä? Olin varma, että olin aiemmin saanut sen jo pelkäämään itseäni. Se oli nähnyt mihin minä pystyn eikä näin varjoinen maailma kuulunut sille. Jotenkin se vain oli seurannut minua tänne.
Cherry ja Kial saivat ehkä hetkeksi yllätyksen tuoman edun, mutta pian sekin valui tyhjiin. Tuo kolmikko oli aivan liian vahva, Cherry liian nuori ja Kial liian pieni. ne jäivät alakynteen. Kuulin sen, mutta en saanut itseäni liikkumaan. En minä pystynyt. Ei minulla ollut voimaa eikä elävää ruumista. Minä tapoin kaikki tuntemani läheltäni...
"Yeto... AUTA." Ei, minä en pysty... mutta... eikö se tavallaan olisi taas minun syytäni? En ollut tahtonut mitään pahaa Cherrylle ja tämä ponitammakin oli yrittänyt pelastaa minut, mutta ei minua enää ollut. Ja kuitenkin... Avasin taas jäänsinisen silmäni ja hyvin hitaasti huojuen nousin jaloilleni. Olin siinä kaiken verenhukan ja kylmän meriveden kuluttamana, en taistelukuntoisena. Enemmän ruumiina kuin elävänä.
"Hah tuota puolikuollutta rääpälettäkö sinä huusit apuun?" Suuri täplikäs ori naurahti pilkkaavasti.
Katsoin sitä näkyä edessäni. Hallakko tamma Cherryn hampaat Cherryn kurkussa kiinni ja nuo kaksi ori pienen pelastajani kimpussa. Tahdoin auttaa heidät pakoon maksoi se sitten henkeni tai ei, mutta kun otin askeleen kohti heitä horjahdin mikä nostatti lisää huvittuneisuutta noiden lihaasyövien hirviöiden joukossa.
"Katsokaa kuinka suuri sankarinne saapuu teitä pelastamaan!" Se täplikäs ori nauroi ja toisetkin niistä ilmaisivat hilpeyttään. Mutta... heidän olisi ehkä pitänyt tietää... että... NAURAMINEN... Silmäni laajeni taas siihen sekopäiseen raivon ilmeeseen, kehoni lakkasi tärisemästä ja vihanliekki kasvoi roihumaan lämmittäen ruumiini takaisin eloon. Tällä kertaa se ei ollut vain puhdasta sekopäisyyttä. Tällä kertaa sai pidettyä mielessäni miksi taistelin. Niiden kahden vuoksi jotka olivat kaikesta huolimatta tulleet luokseni.
Täplikäs ori ei ehtinyt edes lopettamaan naurua kun sudenhampaani jo upposi puhkaisemaan sen silmän. Kuulin kuinka tuo pilkkaava nauru vääntyi tuskanulvaisuksi sen toverien vain tuijottaessa siinä epäuskoisina. Niin kuolleiden ei kuulunut liikkua, mutta minä olin elossa. Mielipuolisuus ja viha antoivat minulle voimaa ja se etten pelännyt omaa kuolemaani toi lisää hurjuutta. Tämä kolmikko ei pystyisi samaan ennen kuin lakkaisi välittämästä omasta selviytymisestään.
Heti kun sain etukavioni taas hiekalle, potkaisin sen toisen orin irti Kialista enkä jäänyt odottamaan hyökkäysteni välillä. Ryntäsin sen hallakko tamman kimppuun seuraavaksi. Tönäisin sen eroon Cherrystä sellaisella hurjuudella että se kierähti ympäri hiekalla muutaman kerran. En päästänyt sitä ylös vaan koetin iskeä sitä etukavioillani päähän.
"Se on hullu! HULLU!" Tamma kirkui ja koetti puolustautua hurjuuttani vastaan. Se ei silti päässyt ylös koska iskin sen aina takaisin kun se yritti. Nuo orit viimein päättivät jättää katselun sikseen ja hyökkäsivät myös. Yksi puri minua niskasta, mutta en oikeastaan välittänyt. Olin keskittynyt saamaan tuon tamman ensin hengiltä. Kolme oli minulle kuitenkin liikaa ja tulin riuhtaistuksi erään uhristani. Mutta en minäkään ollut yksin.
Pikkuinen, mutta urhea Kial kävi sen orin kimppuun joka koetti riepottaa minua kuin räsynukkea. Cherry puolestaan koetti saada sen toisen orin kauemmaksi. Heti kun sain niskani irti sen papurikko orin leuoista, kiepahdin ja purin sitä takajalkaan kiskoen sen samalla nurin ja kun se kaatui iskin sitä kavioillani vatsan herkkään nahkaan. Nappasin myös hampaillani siitä kun sain haavan aikaan repiäkseni siltä orilta vatsan auki jotta voisin mennä kohtamaan seuraavan. Kyllä minä olin hullu. Tappamaan opetellut hullu ja minä olin vaarallisen vihainen.
((Jätän Yeton teidän käsiinne nyt))
Jatkoa Kialin tarinalle 'Puollustus' ja Cherryn tarinalle 'Tässä ja nyt'
Se minun pieni Kuolemani koetti puhua minulle vaikka kuulin sen äänessä selvästi pelkoa. Se ei kuitenkaan mennyt minnekään. Itsepäinen otus. Turhaan se pelkäsi, en minä halunnut siitä mitään paitsi jos se kykeni viemään sielun niin kuin se suurempi Kuolemakin. Ne vähät ajatukset joita minulla oli olivat sekavia. Silti kuulin sen kertovan nimensä: Kial. Ei siis Kuolema. Mikä pienoinen pettymys. Esittäydyin sille vaisusti takaisin ja raotin hieman silmääni, mutta annoin sen sulkeutua jälleen.
Ilmeisesti se pikku poni rohkaistui vastauksestani hieman, sillä kuulin hiekan kahahtelevan jälleen ja tunsin sitten hennon tönäisyn turkissani, mutta minulla ei ollut aikomustaan enää nousta. Ponin ilmestyminen oli ehkä saanut jonkin pienen osan taas reagoimaan tähän maailmaan jossa olin jo nähnyt itseni kuolleena, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa ettei minulla ollut haluakaan jatkaa, saati voimaa. Ne vähätkin voimat mitä minun ruumissani vielä oli jäljellä virtasivat haavoista meriveteen joka pyyhkäisi ne taas ohitseni ranta hiekkaan. Minä en tahtonut taistella vastaan.
"Yeto... Sinun täytyy nousta." Ääni vaati. Ei, ei minun tarvinnut . "Ole kiltti." Miksi? Mitä tarkoitusta varten? Että voisin tappaa loputkin hevoset koko saarella? Milloin verenhimoni loppuisi? En tahtonut tietää. En tiennyt mikä minut ylipäätään ajoi niin hirveisiin tekoihin. He olivat olleet minun laumani. Minun perheeni ja ystäväni. Mutta mitä tämä nyt oli? Turkkiini putosi pisara jotain märkää. Sitten kosketus häipyi taas.
Kial aneli minua nousemaan taas, tuupaten minua kaulaan, mutta en vieläkään ollut kiinnostunut elämästä. Liikkuminen tarkoittaisi sitä, että olisin muuttanut mieleni. Ruumiit eivät liikkuneet. Ruumiiden kuului lojua paikoillaan ja palata maaksi. Kuolleiden ei kuuluisi kyllä puhuakaan, mutta siitä huolimatta koetin käskeä tuon pikku poni pois. Miksei se suostunut jättämään minua? Kuolleita ei enää voi auttaa.
En kuullut niiden kolmen hevosen tulevan. En ollut tarpeeksi kiinnostunut kuuntelemaan, mutta kun ne olivat saartaneet meidän en voinut olla enää kuulematta. Tyhjää jauhava mieleni tarttui siihen kun hevoset puhuivat meistä ruokana. Ne olivat siis samanlaisia kuin se hevonen siellä Chastityn puolella sen tammen luona. En voinut haistaa oman verenhajuni ylitse heidän vääränlaista hajuaan, mutta puheet riittivät hyvin. Sen pikku ponin olisi syytä paeta nyt. Se kolmikko varmasti tyytyisi minuun ja päästäisi sen menemään jos se juoksisi. Kaikkea mitä olinkin joskus ajatellut kuolemastani en kyllä koskaan ollut ajatellut tulevani toisen hevosen syömäksi... mutta ei sillä ollut väliä. Kuolleet eivät välitä. Ihan sama mikä saisi minut katomaan.
Kial ei kuitenkaan mennyt. Kuulin sen heiveröisen ääneen käskien noiden lihaasyövien hevosten menevän pois. Miksi? Olisin halunnut kertoa sille ettei se kannattanut. Minulla ei ollut voimaa. Se ei lähtenyt. Saatoin kuulla sen taistelevan. Miksi? Minä en ollut sen arvoinen. Kuollut. Minä olin jo kuollut. Tämä maailma ei koskettanut kuolleita. ne aaveet ympärilläni kuiskivat minulle aaltojen tahtiin, mutta en voinut sulkea korviani kokonaan noilta ääniltä.
Sitten niihin liittyi uusi ääni. Tutumpi ääni vaikka minun täytyi taas haroa muistiani jotta sain nimen päähäni. Cherry... Miksi se oli täällä? Miksi sekin saapui kirkuen paikalle pelastamaan meitä? Olin varma, että olin aiemmin saanut sen jo pelkäämään itseäni. Se oli nähnyt mihin minä pystyn eikä näin varjoinen maailma kuulunut sille. Jotenkin se vain oli seurannut minua tänne.
Cherry ja Kial saivat ehkä hetkeksi yllätyksen tuoman edun, mutta pian sekin valui tyhjiin. Tuo kolmikko oli aivan liian vahva, Cherry liian nuori ja Kial liian pieni. ne jäivät alakynteen. Kuulin sen, mutta en saanut itseäni liikkumaan. En minä pystynyt. Ei minulla ollut voimaa eikä elävää ruumista. Minä tapoin kaikki tuntemani läheltäni...
"Yeto... AUTA." Ei, minä en pysty... mutta... eikö se tavallaan olisi taas minun syytäni? En ollut tahtonut mitään pahaa Cherrylle ja tämä ponitammakin oli yrittänyt pelastaa minut, mutta ei minua enää ollut. Ja kuitenkin... Avasin taas jäänsinisen silmäni ja hyvin hitaasti huojuen nousin jaloilleni. Olin siinä kaiken verenhukan ja kylmän meriveden kuluttamana, en taistelukuntoisena. Enemmän ruumiina kuin elävänä.
"Hah tuota puolikuollutta rääpälettäkö sinä huusit apuun?" Suuri täplikäs ori naurahti pilkkaavasti.
Katsoin sitä näkyä edessäni. Hallakko tamma Cherryn hampaat Cherryn kurkussa kiinni ja nuo kaksi ori pienen pelastajani kimpussa. Tahdoin auttaa heidät pakoon maksoi se sitten henkeni tai ei, mutta kun otin askeleen kohti heitä horjahdin mikä nostatti lisää huvittuneisuutta noiden lihaasyövien hirviöiden joukossa.
"Katsokaa kuinka suuri sankarinne saapuu teitä pelastamaan!" Se täplikäs ori nauroi ja toisetkin niistä ilmaisivat hilpeyttään. Mutta... heidän olisi ehkä pitänyt tietää... että... NAURAMINEN... Silmäni laajeni taas siihen sekopäiseen raivon ilmeeseen, kehoni lakkasi tärisemästä ja vihanliekki kasvoi roihumaan lämmittäen ruumiini takaisin eloon. Tällä kertaa se ei ollut vain puhdasta sekopäisyyttä. Tällä kertaa sai pidettyä mielessäni miksi taistelin. Niiden kahden vuoksi jotka olivat kaikesta huolimatta tulleet luokseni.
Täplikäs ori ei ehtinyt edes lopettamaan naurua kun sudenhampaani jo upposi puhkaisemaan sen silmän. Kuulin kuinka tuo pilkkaava nauru vääntyi tuskanulvaisuksi sen toverien vain tuijottaessa siinä epäuskoisina. Niin kuolleiden ei kuulunut liikkua, mutta minä olin elossa. Mielipuolisuus ja viha antoivat minulle voimaa ja se etten pelännyt omaa kuolemaani toi lisää hurjuutta. Tämä kolmikko ei pystyisi samaan ennen kuin lakkaisi välittämästä omasta selviytymisestään.
Heti kun sain etukavioni taas hiekalle, potkaisin sen toisen orin irti Kialista enkä jäänyt odottamaan hyökkäysteni välillä. Ryntäsin sen hallakko tamman kimppuun seuraavaksi. Tönäisin sen eroon Cherrystä sellaisella hurjuudella että se kierähti ympäri hiekalla muutaman kerran. En päästänyt sitä ylös vaan koetin iskeä sitä etukavioillani päähän.
"Se on hullu! HULLU!" Tamma kirkui ja koetti puolustautua hurjuuttani vastaan. Se ei silti päässyt ylös koska iskin sen aina takaisin kun se yritti. Nuo orit viimein päättivät jättää katselun sikseen ja hyökkäsivät myös. Yksi puri minua niskasta, mutta en oikeastaan välittänyt. Olin keskittynyt saamaan tuon tamman ensin hengiltä. Kolme oli minulle kuitenkin liikaa ja tulin riuhtaistuksi erään uhristani. Mutta en minäkään ollut yksin.
Pikkuinen, mutta urhea Kial kävi sen orin kimppuun joka koetti riepottaa minua kuin räsynukkea. Cherry puolestaan koetti saada sen toisen orin kauemmaksi. Heti kun sain niskani irti sen papurikko orin leuoista, kiepahdin ja purin sitä takajalkaan kiskoen sen samalla nurin ja kun se kaatui iskin sitä kavioillani vatsan herkkään nahkaan. Nappasin myös hampaillani siitä kun sain haavan aikaan repiäkseni siltä orilta vatsan auki jotta voisin mennä kohtamaan seuraavan. Kyllä minä olin hullu. Tappamaan opetellut hullu ja minä olin vaarallisen vihainen.
((Jätän Yeton teidän käsiinne nyt))