Post by C on Feb 28, 2015 21:43:00 GMT 1
Jatkoa tarinalleni "Päätöksiä"
__________
Seisoin Dragoneyen kanssa Prims -joen rannalla. Silmäni tujottivat Telantesin puolella olevia veri tahroja. Heräsi kysymys, oliko Yeto tapettu vai oliko hän vielä elossa. Ajatus kannibaaleista sai minut voimaan pahoin. Sellaisille en tahtonut antaa anteeksi, vaikka osa minusta jälleen tahtoi antaa mahdollisuuden kannibaaleillekin. Ajatus kuvotti minua. Anteeksi heille, jotka syövät hevosia? Miten edes sain sellaista päähäni? En ilmeisesti voinut mitään sille ajatukselleni. Tähyilin Telantesin reviiriä. Ei ketään näkyvissä. Voisin hyvinkin livahtaa reviirille ja tarkistaa Yeton kohtalon.
"Mitä sinä vilkuilet?" Dragoneye pärskähti. Havahduin suunnitelmastani katsoen häntä hämilläni.
"A-ai minä vai? Minä vain... Katson maisemia." Olen surkea valehtelemaan. Dragoneye huomasi sen varmasti.
"Ei maisemia katsota vilkuilemalla." Ori hymähti. "Miten se laumasi esitteleminen minulle?"
"En mene sinne. Sinä voit, olethan laumaton." Dragoneye katsoi minua hämillään.
"Miksi... Miksi et tule?" Ori sai sanotuksi. "Ajattelin jos sinä näyttäisit paikkoja ja..."
"Ei. En tule." Katsoin tätä luimistellen. Ori todellakin hämmentyi käytöksestäni. En tahtonut loukata häntä, mutta olisi turvallisempaa liikkua yksin Conanin alueella. "Mene sinä vain. Tulen perässä kyllä kunhan vain kerkeän." Käänsin katseeni Telantesiin päin.
"Voin tulla mukaan." Ori pärskähti.
"Ei, et voi. Tämä on oma asiani. En tarvitse ulkopuolisia apuuni." Hymähdin ja ravasin jokeen. Dragoneye ei ruvennut seuraamaan minua. Sentään jollain oli hitusen järkeä päässä. Käänsin pääni oria kohti. "Ole huoleti, palaan pian." Hymyilin tälle samalla kahlaten Telantes rannan puolelle. Dragoneye nosti kulmiaan ja lähti matkoihinsa. Huokaisin helpoituksesta ja suuntasin veren suuntaan.
Verta ei ollut tosiaankaan paljon täällä. Pieni toivon kipinä Yeton elossa olemisesta oli siis olemassa. Lähdin seuraamaan verijälkiä. Onnekseni ne kulkivat lähellä merta, kaukana Conanin laumasta. Oli kenties onni kun olin saanut olla hänen laumassaan. Tunnistin paikat suhteellisen hyvin sen lyhyen ajan aikana mitä olin täällä ollut. Toisaalta, oli siitä paljon haittaakin. Nimittäin minut tunnistettiin kyllä jos minut huomataan.
Saavuin pian kiviselle merenrannalle samalla kadottaen verijäljet. Tämä ranta ei ollut yhtä kaunis mitä meidän reviirillämme. Kävelin hiljaa rannalla toivoen, ettei minua nähtäisi. Pian korviini kantautui puhetta. Sekä tamman että orin. Kurkistin kiven takaa äänen lähdettä. Siellä oli kolme suurikokoista hevosta ja pieni musta poni pörröisellä turkilla ja harjalla. Sen silmät olivat yhtä valkoiset kuin lumi. Aalloissa näytti olevan myös joku. Se muistuttu... Yetoa? Vedessä Yeton ympärillä lainehti verta. Oliko hän kuollut? Tämä pieni poni näytti yrittävän suojella Yetoa näiltä kolmelta suurelta hevoselta.
"Tässä olisi kaksi suupalaa meille." Hallakko tamma virnuli.
"Säälittäviä molemmat. Tapetaan ne hitaasti. Pistetään anelemaan armoa!" Täplikäs ori hörähti.
Musta poni säikähti orin sanoja. Silti se pysyi Yeton lähellä rohkeana, perääntymättä. Tilanne sai minut ahdituneeksi. Sama on tapahtunut aikaisemmin. Muistossani, kun minulla oli vielä emä. Näin sen onnen heillä joka kuitenkin tuhottiin. Sama paniikki valtasi minut. En koskaan saanut pelastettua emääni, vaikka kuinka aina yritin. Katsoin tuota mustaa, rohkeaa tamma, joka koostaan piittaamatta uhmasi kolmea suurta hevosta. Hän ei pärjäisi heille. Ei sitten millään. En tiedä miksi, mutta astelin kiven takaa pois ja rohkaisin mieleni. Tämä ei ollut enään vain pelkkä muisto. Kaikki tapahtui tässä ja nyt. Päätin auttaa tuota sisukasta tammaa Yeton auttamisessa. Loikkasin laukkaan hevosia kohti, samalla vaatien heitä lopettamaan.
Anteeksi lyhyys -_-'
__________
Seisoin Dragoneyen kanssa Prims -joen rannalla. Silmäni tujottivat Telantesin puolella olevia veri tahroja. Heräsi kysymys, oliko Yeto tapettu vai oliko hän vielä elossa. Ajatus kannibaaleista sai minut voimaan pahoin. Sellaisille en tahtonut antaa anteeksi, vaikka osa minusta jälleen tahtoi antaa mahdollisuuden kannibaaleillekin. Ajatus kuvotti minua. Anteeksi heille, jotka syövät hevosia? Miten edes sain sellaista päähäni? En ilmeisesti voinut mitään sille ajatukselleni. Tähyilin Telantesin reviiriä. Ei ketään näkyvissä. Voisin hyvinkin livahtaa reviirille ja tarkistaa Yeton kohtalon.
"Mitä sinä vilkuilet?" Dragoneye pärskähti. Havahduin suunnitelmastani katsoen häntä hämilläni.
"A-ai minä vai? Minä vain... Katson maisemia." Olen surkea valehtelemaan. Dragoneye huomasi sen varmasti.
"Ei maisemia katsota vilkuilemalla." Ori hymähti. "Miten se laumasi esitteleminen minulle?"
"En mene sinne. Sinä voit, olethan laumaton." Dragoneye katsoi minua hämillään.
"Miksi... Miksi et tule?" Ori sai sanotuksi. "Ajattelin jos sinä näyttäisit paikkoja ja..."
"Ei. En tule." Katsoin tätä luimistellen. Ori todellakin hämmentyi käytöksestäni. En tahtonut loukata häntä, mutta olisi turvallisempaa liikkua yksin Conanin alueella. "Mene sinä vain. Tulen perässä kyllä kunhan vain kerkeän." Käänsin katseeni Telantesiin päin.
"Voin tulla mukaan." Ori pärskähti.
"Ei, et voi. Tämä on oma asiani. En tarvitse ulkopuolisia apuuni." Hymähdin ja ravasin jokeen. Dragoneye ei ruvennut seuraamaan minua. Sentään jollain oli hitusen järkeä päässä. Käänsin pääni oria kohti. "Ole huoleti, palaan pian." Hymyilin tälle samalla kahlaten Telantes rannan puolelle. Dragoneye nosti kulmiaan ja lähti matkoihinsa. Huokaisin helpoituksesta ja suuntasin veren suuntaan.
Verta ei ollut tosiaankaan paljon täällä. Pieni toivon kipinä Yeton elossa olemisesta oli siis olemassa. Lähdin seuraamaan verijälkiä. Onnekseni ne kulkivat lähellä merta, kaukana Conanin laumasta. Oli kenties onni kun olin saanut olla hänen laumassaan. Tunnistin paikat suhteellisen hyvin sen lyhyen ajan aikana mitä olin täällä ollut. Toisaalta, oli siitä paljon haittaakin. Nimittäin minut tunnistettiin kyllä jos minut huomataan.
Saavuin pian kiviselle merenrannalle samalla kadottaen verijäljet. Tämä ranta ei ollut yhtä kaunis mitä meidän reviirillämme. Kävelin hiljaa rannalla toivoen, ettei minua nähtäisi. Pian korviini kantautui puhetta. Sekä tamman että orin. Kurkistin kiven takaa äänen lähdettä. Siellä oli kolme suurikokoista hevosta ja pieni musta poni pörröisellä turkilla ja harjalla. Sen silmät olivat yhtä valkoiset kuin lumi. Aalloissa näytti olevan myös joku. Se muistuttu... Yetoa? Vedessä Yeton ympärillä lainehti verta. Oliko hän kuollut? Tämä pieni poni näytti yrittävän suojella Yetoa näiltä kolmelta suurelta hevoselta.
"Tässä olisi kaksi suupalaa meille." Hallakko tamma virnuli.
"Säälittäviä molemmat. Tapetaan ne hitaasti. Pistetään anelemaan armoa!" Täplikäs ori hörähti.
Musta poni säikähti orin sanoja. Silti se pysyi Yeton lähellä rohkeana, perääntymättä. Tilanne sai minut ahdituneeksi. Sama on tapahtunut aikaisemmin. Muistossani, kun minulla oli vielä emä. Näin sen onnen heillä joka kuitenkin tuhottiin. Sama paniikki valtasi minut. En koskaan saanut pelastettua emääni, vaikka kuinka aina yritin. Katsoin tuota mustaa, rohkeaa tamma, joka koostaan piittaamatta uhmasi kolmea suurta hevosta. Hän ei pärjäisi heille. Ei sitten millään. En tiedä miksi, mutta astelin kiven takaa pois ja rohkaisin mieleni. Tämä ei ollut enään vain pelkkä muisto. Kaikki tapahtui tässä ja nyt. Päätin auttaa tuota sisukasta tammaa Yeton auttamisessa. Loikkasin laukkaan hevosia kohti, samalla vaatien heitä lopettamaan.
Anteeksi lyhyys -_-'