Post by Raven on Feb 28, 2015 17:56:44 GMT 1
Julma pila
Jatkaa Kialin tarinaa 'Tuntematon hevonen'
Taas minä olin siellä kivisellä rannalla ja laineet vaahtosivat rantaan punaisena minun verestäni tälläkin kertaa. Paljon olenkin vertani vuodattanut tälle rannalle, mutta aiemmin vaikka olin luullut tietävänäni mitä tuska on, olin luullut olevani niin pohjalla kuin vai voi olla, olin ollut väärässä. Siitä tuskasta mitä olin kokenut aiemmin ei ollut voittamaan sitä mitä nyt tunsin. Tämä tuska vei viimeisenkin elämänhalun pilkahduksen koska minulla ei ollut enää kostoa tarrautua. Se hyyti sisintäni, vei viimeisetkin voiman rippeet. Nyt olin ohi jo siitäkin silmittömästä halusta tappaa itseni koska enää ei ollut yhtään mitään... Minä olin jo kuollut.
Aallot osuivat rantaan hiljalleen pyyhkien turkkiani ja hulmuttaen takkuista harjaani ja häntääni. Vesi maistui suolalta ja raudalta vereni sekoittuessa siihen, mutta en jaksanut välittää vaikka se tunkeutuikin suuhuni ja sieraimiin joka aallon myötä. En välittänyt siitä kuinka kylmältä vesi tuntui. Mistäpä kuolleet välittäisivätkään.
Silti minulla kävi vielä mielessä yksi ajatus. En oikein muistanut niitä muita hevosia, en ainakaan nimeltä, mutta muistin Cherryn. Olin varma, että se tamma pelkäsi minua nyt kuollakseen, mutta ei sen enää kauan tarvinnut pelätä... tai voisihan olla ettei se suonut minulle ajatustakaan. Eihän kukaan koskaan halunnut muistaa niitä jotka olivat hirviöitä kuten minä. Sellaiset ansaitsivat kuoleman ja unohduksen. Paitsi sellainen pahuus jätti jälkensä vaikka siitä yritettäisiin vaieta. Jos joku minut muistaisi kun olin muuttunut jo maan tomuksi, ne muistaisivat minut kauheana hirviönä. Ne muistaisivat ne veriset teot joita tein. Ehkä olisi vain parempi painua unholaan kun tulla muistetuksi niin. Toisaalta olin tuhonnut ne kaikki jotka voisivat muistella minua mitenkään. Ei ollut ketään jota kutsua ystäväksi... ei edes ketään jota vihata. Niin kuin olin aiemmin huomannut jäljellä olin vain minä.
En pääse pakoon muistojani. Niitä liian julmia muistoja, mutta en enää pystynyt ajattelemaan niitäkään. Makasin hiekalla aivan hiljaa mieli niin turtana.... ja kuitenkin minä kuulin jonkun lähestyvän. Mielenkiintoni ei ehkä riittänyt, mutta silti nuo hyvin hiljaiset pehmeät askeleet kahahtelivat hiekalla. Kuolema? Siihen toivoon olisin valmis tarttumaan, mutta ei . Tajusin sen sitten. Kuolema toi aina mukanaan sen omituisen auransa eikä Kuoleman kaviot päästäneet ääntäkään. Tämä joka tuli liikkui kyllä hiljaa, mutta ei aaveenlailla. Jokin sai minut vielä avaamaan silmäni vaikka olin luullut etten enää koskaan sitä sai auki.
Se oli musta, mutta se ei ollut Kuolema. Se oli pienikokoinen ja pörröinen ilman revittyä virnettä poskessaan. Poni oli myöskin tamma ja säikähtäneen näköinen sellainen. Yhtäkkiä minun teki mieli lähes alkaa nauraa. Minun Kuolemani oli yksi vitsi. Yksi sairaan julma vitsi. Ne olivat vieneet minulta taas kaiken. sain ehkä aikaan sen pienen virneen, kurkustani kuului jokin tukahtunut ääni, mutta enempään en pystynyt. Vaikenin jälleen ja suljin silmäni uudelleen.
Jos olisin voinut ajatella olisin ehkä muistanut ne kuulemani tarinat siitä erakko ponista joka asui yksikseen Moratan huipulla, mutta en voinut ajatella. En ainakaan mitään järkevää. Ehkä tämä pikku Kuolema valkoisine silmineen riittäisi viemään minut pois. Ihan sama. Millään ei kuitenkaan ollut enää mitään väliä.
((Lyhyt ja surkea tarina -.- tarinakin on aivan... PASKA))
Jatkaa Kialin tarinaa 'Tuntematon hevonen'
Taas minä olin siellä kivisellä rannalla ja laineet vaahtosivat rantaan punaisena minun verestäni tälläkin kertaa. Paljon olenkin vertani vuodattanut tälle rannalle, mutta aiemmin vaikka olin luullut tietävänäni mitä tuska on, olin luullut olevani niin pohjalla kuin vai voi olla, olin ollut väärässä. Siitä tuskasta mitä olin kokenut aiemmin ei ollut voittamaan sitä mitä nyt tunsin. Tämä tuska vei viimeisenkin elämänhalun pilkahduksen koska minulla ei ollut enää kostoa tarrautua. Se hyyti sisintäni, vei viimeisetkin voiman rippeet. Nyt olin ohi jo siitäkin silmittömästä halusta tappaa itseni koska enää ei ollut yhtään mitään... Minä olin jo kuollut.
Aallot osuivat rantaan hiljalleen pyyhkien turkkiani ja hulmuttaen takkuista harjaani ja häntääni. Vesi maistui suolalta ja raudalta vereni sekoittuessa siihen, mutta en jaksanut välittää vaikka se tunkeutuikin suuhuni ja sieraimiin joka aallon myötä. En välittänyt siitä kuinka kylmältä vesi tuntui. Mistäpä kuolleet välittäisivätkään.
Silti minulla kävi vielä mielessä yksi ajatus. En oikein muistanut niitä muita hevosia, en ainakaan nimeltä, mutta muistin Cherryn. Olin varma, että se tamma pelkäsi minua nyt kuollakseen, mutta ei sen enää kauan tarvinnut pelätä... tai voisihan olla ettei se suonut minulle ajatustakaan. Eihän kukaan koskaan halunnut muistaa niitä jotka olivat hirviöitä kuten minä. Sellaiset ansaitsivat kuoleman ja unohduksen. Paitsi sellainen pahuus jätti jälkensä vaikka siitä yritettäisiin vaieta. Jos joku minut muistaisi kun olin muuttunut jo maan tomuksi, ne muistaisivat minut kauheana hirviönä. Ne muistaisivat ne veriset teot joita tein. Ehkä olisi vain parempi painua unholaan kun tulla muistetuksi niin. Toisaalta olin tuhonnut ne kaikki jotka voisivat muistella minua mitenkään. Ei ollut ketään jota kutsua ystäväksi... ei edes ketään jota vihata. Niin kuin olin aiemmin huomannut jäljellä olin vain minä.
En pääse pakoon muistojani. Niitä liian julmia muistoja, mutta en enää pystynyt ajattelemaan niitäkään. Makasin hiekalla aivan hiljaa mieli niin turtana.... ja kuitenkin minä kuulin jonkun lähestyvän. Mielenkiintoni ei ehkä riittänyt, mutta silti nuo hyvin hiljaiset pehmeät askeleet kahahtelivat hiekalla. Kuolema? Siihen toivoon olisin valmis tarttumaan, mutta ei . Tajusin sen sitten. Kuolema toi aina mukanaan sen omituisen auransa eikä Kuoleman kaviot päästäneet ääntäkään. Tämä joka tuli liikkui kyllä hiljaa, mutta ei aaveenlailla. Jokin sai minut vielä avaamaan silmäni vaikka olin luullut etten enää koskaan sitä sai auki.
Se oli musta, mutta se ei ollut Kuolema. Se oli pienikokoinen ja pörröinen ilman revittyä virnettä poskessaan. Poni oli myöskin tamma ja säikähtäneen näköinen sellainen. Yhtäkkiä minun teki mieli lähes alkaa nauraa. Minun Kuolemani oli yksi vitsi. Yksi sairaan julma vitsi. Ne olivat vieneet minulta taas kaiken. sain ehkä aikaan sen pienen virneen, kurkustani kuului jokin tukahtunut ääni, mutta enempään en pystynyt. Vaikenin jälleen ja suljin silmäni uudelleen.
Jos olisin voinut ajatella olisin ehkä muistanut ne kuulemani tarinat siitä erakko ponista joka asui yksikseen Moratan huipulla, mutta en voinut ajatella. En ainakaan mitään järkevää. Ehkä tämä pikku Kuolema valkoisine silmineen riittäisi viemään minut pois. Ihan sama. Millään ei kuitenkaan ollut enää mitään väliä.
((Lyhyt ja surkea tarina -.- tarinakin on aivan... PASKA))