Post by Kial on Feb 27, 2015 20:39:18 GMT 1
Jatkoa tarinalleni Salaperäinen poni ja Yeton tarinalle Katkeamispiste
- - - - -
Seisoin vuoren huipulla, napakassa tuulessa. Katselin alas maahan, kuinka telantesilaiset hääräsivät vartiointirinkeinä kauempana luolastoista. Kaukaa, tuulen mukana saapui tuskanhuutoja pieniin korviini. Käänsin katseeni länteen ja kuuntelin tarkaan. Kaksi oria. Ne taistelivat verisesti. Maanrajassa oli käynnissä sota, johon minulla ei ollut osaa, eikä arpaa. Minua ei kiinnostanut.
Lähdin ripeästi liikkeelle. Liikuin idän suuntaan ravilla, kunnes pysähdyin tarkkailemaan. Tuuli heilautti harjani silmilleni, pyöräytin päätäni. Katselin lähiseutua tarkasti ja tähyilin jospas näkisin sitä Conanin vierasta, sitä tuntematonta, jonka näin vain sen yhden kerran kompuroimassa pakoon. Valkoiset, sokeanoloiset silmäni kiinnittivät huomiota pienempiinkin epämääräisyyksiin, kuten laumattomiin, joita laumalliset eivät maanrajasta huomanneet. Katsoin merelle päin, mutta näin kaukaa en nähnyt edes rantaa. Jatkoin matkaani ja laskeuduin alemmas.
Tuuli pyöritteli jälleen lehtiä ympäriinsä. Osa niistä tarrautui kiinni takkuiseen harjaani. En välittänyt. Laskeuduin aina vain alemmas ja alemmas itään mennessäni, kunnes saavuin alueelle, josta näin jo rantaa. Kipusin aavistuksen ylemmäs, suurten kivien taakse, jottei minua nähtäisi. En halunnut tulla nähdyksi. En pystynyt elämään sen kanssa, jos joku näkisi minut.
Tarkkailin ympäristöäni kivien takanta. Lähistöltä, kuulin rahisevaa hengitystä. Katsoin äänen suuntaan ja näin sen. Hevonen, joka minua oli kiinnostanut. Se hevonen, joka kompuroi hirmuista kyytiä pois telantesilaisten luonta. Hän oli aivan liian lähellä, mutta hän ei huomannut minua. Tuijotin hevosta kauhuissani, mutta hän vain makasi siinä vesirajassa. Hän näytti kuolleelta. En uskaltautunut liikkumaan, en ollut tavannut tuntemattomia hevosia vuosiin, ainut oli Conan, joka ei minua koskaan nähnyt.
Jälleen, jokin sisälläni huusi minulle. ''Juokse, älä tule nähdyksi. Juokse Kial!'' Pudistelin päätäni. En voinut vain seistä siinä, en voinut paeta. Nyt ei ollut sen aika. Laskeuduin alemmas ja alemmas, kunnes merivesi huuhtoi kavioitani. Olin vihdoin maassa, lähellä sitä tuntematonta hevosta. Otin askeleen eteenpäin. Kuinka pehmeältä ja miellyttävältä rantahiekka tuntui kavioitteni pohjassa. Olin käynyt merenrannassa viimeksi neljä vuotta sitten. Ainenkin neljä vuotta, ehkä useampikin. Lopetin jahkailun ja tuijotin nyt hevosta, joka makasi siinä vesirajassa, aivan voimattomana.
Otin askeleen. Ja toisen. Jopa kolmannenkin kohti hevosta. Se avasi ainokaisen silmänsä ja katsoi suoraan minuun. Jähmetyin kauhusta paikoilleni. En uskaltanut liikkua, tuijotin vain orin jäänsiniseen silmään kyvyttömänä liikkumaan.
- - - - -
Oletettavasti Yeto jatkaa?
Tästä tuli nyt taas lyhyt, ei voi mitään.
- - - - -
Seisoin vuoren huipulla, napakassa tuulessa. Katselin alas maahan, kuinka telantesilaiset hääräsivät vartiointirinkeinä kauempana luolastoista. Kaukaa, tuulen mukana saapui tuskanhuutoja pieniin korviini. Käänsin katseeni länteen ja kuuntelin tarkaan. Kaksi oria. Ne taistelivat verisesti. Maanrajassa oli käynnissä sota, johon minulla ei ollut osaa, eikä arpaa. Minua ei kiinnostanut.
Lähdin ripeästi liikkeelle. Liikuin idän suuntaan ravilla, kunnes pysähdyin tarkkailemaan. Tuuli heilautti harjani silmilleni, pyöräytin päätäni. Katselin lähiseutua tarkasti ja tähyilin jospas näkisin sitä Conanin vierasta, sitä tuntematonta, jonka näin vain sen yhden kerran kompuroimassa pakoon. Valkoiset, sokeanoloiset silmäni kiinnittivät huomiota pienempiinkin epämääräisyyksiin, kuten laumattomiin, joita laumalliset eivät maanrajasta huomanneet. Katsoin merelle päin, mutta näin kaukaa en nähnyt edes rantaa. Jatkoin matkaani ja laskeuduin alemmas.
Tuuli pyöritteli jälleen lehtiä ympäriinsä. Osa niistä tarrautui kiinni takkuiseen harjaani. En välittänyt. Laskeuduin aina vain alemmas ja alemmas itään mennessäni, kunnes saavuin alueelle, josta näin jo rantaa. Kipusin aavistuksen ylemmäs, suurten kivien taakse, jottei minua nähtäisi. En halunnut tulla nähdyksi. En pystynyt elämään sen kanssa, jos joku näkisi minut.
Tarkkailin ympäristöäni kivien takanta. Lähistöltä, kuulin rahisevaa hengitystä. Katsoin äänen suuntaan ja näin sen. Hevonen, joka minua oli kiinnostanut. Se hevonen, joka kompuroi hirmuista kyytiä pois telantesilaisten luonta. Hän oli aivan liian lähellä, mutta hän ei huomannut minua. Tuijotin hevosta kauhuissani, mutta hän vain makasi siinä vesirajassa. Hän näytti kuolleelta. En uskaltautunut liikkumaan, en ollut tavannut tuntemattomia hevosia vuosiin, ainut oli Conan, joka ei minua koskaan nähnyt.
Jälleen, jokin sisälläni huusi minulle. ''Juokse, älä tule nähdyksi. Juokse Kial!'' Pudistelin päätäni. En voinut vain seistä siinä, en voinut paeta. Nyt ei ollut sen aika. Laskeuduin alemmas ja alemmas, kunnes merivesi huuhtoi kavioitani. Olin vihdoin maassa, lähellä sitä tuntematonta hevosta. Otin askeleen eteenpäin. Kuinka pehmeältä ja miellyttävältä rantahiekka tuntui kavioitteni pohjassa. Olin käynyt merenrannassa viimeksi neljä vuotta sitten. Ainenkin neljä vuotta, ehkä useampikin. Lopetin jahkailun ja tuijotin nyt hevosta, joka makasi siinä vesirajassa, aivan voimattomana.
Otin askeleen. Ja toisen. Jopa kolmannenkin kohti hevosta. Se avasi ainokaisen silmänsä ja katsoi suoraan minuun. Jähmetyin kauhusta paikoilleni. En uskaltanut liikkua, tuijotin vain orin jäänsiniseen silmään kyvyttömänä liikkumaan.
- - - - -
Oletettavasti Yeto jatkaa?
Tästä tuli nyt taas lyhyt, ei voi mitään.