Post by Raven on Feb 27, 2015 19:36:06 GMT 1
The Breaking Point
Jatkoa tarinalle 'Se en ollut minä'
Kuolleet eivät siltikään jättäneet minua rauhaan. Hetken luulin, että voisin tarttua jälleen selkeämmän osan syrjästä kiinni, mutta kaiketi se oli kuitenkin mahdotonta. Olin kyllä saanut silmäni irti hetkeksi siitä ruumiskentästä edessäni sen kuolemaa mukanaan kantavan hevosen ilmestyttyä, mutta ehkä sekin kuului loppujen lopuksi osaa tätä näkyä sillä sitä punertava karvaista nuorta tamma minä en vain kyennyt enää näkemään vaikka se oli siellä tammen luona.
Äkkiä tässä näyssä oli jotain liian tuttua. ja ei minä en nukkunut. En edes muista milloin viimeksi olinkaan nukkunut. Tämä näky saattoi silti olla harha, mutta se oli myös muisto. Seisoin jämähtäneeni paikallani siitä katselleen kun se aukeni edessäni. Taivas siellä oli tumma sadetta enteilevä, mutta siitä sataisiko siellä vettä, räntää vai lunta, sopi arvailla. Minä kuitenkin muistin mitä silloin sataisi. Päivä oli erittäin kylmä. Jäätävä tuuli puhalteli sitä kivikkoista maata eikä meillä ollut juuri ruohoa syöväksi.
Olin nähnyt tämän muiston ennenkin niinä monena tuhantena kertana. Pian se lauma tulisi... paitsi ettei tullut. Paitsi etten minä ollutkaan se varsa. Olin ollut vähän aikaa toisaalla laumasta ja nyt minä olin palannut. Olisin halunnut kirkua, mutta en keuhkoni eivät saaneet ilmaa. Minä tiesin mitä tässä tulisi tapahtumaan. Tällä kertaa minä muistin. Eikä se mennyt millään anelemisellakaan pois.
Ensimmäisenä kuoli Sira. Minun paras ystäväni. Muistin elävästi kuinka olin tarttunut Siran hentoon niskaan ja paiskannut hänet kuolemaansa. Kukaan ei ollut osannut odottaa minua vaikka minusta oltiinkin sanottu jo varsasta pitäen olevan jotain vialla. Kyllä ne taistelivat vastaan lopulta, mutta koska ne yrittivät enemmänkin saada minut palaamaan järkiini, niiden vastarinta oli heikkoa. ne olivat tulleet heikoiksi kurjan kesän kuluttamina. Niin minäkin, mutta minua ajoi eteenpäin täysi mielipuolisuus. Äitini oli kyllä viimeinen joka kaatui.
Ja minä kuulin sen naurun. Se kaikui tuulessa ja kivissä. Se nauru vain lähti minusta.
Jos tämä oli totta, antakaa minun unohtaa se. Pyyhkikää se pois minun mielestäni. Tämä oli liian julmaa. Se kosto mitä varten minä olin elänyt... minä olin se joka kuuluisi kuolla. Miksi? Miksi niin oli käynyt? "Minä tapoin heidät... Minä tapoin heidät kaikki... äidin, ystäväni ja kaikki... Missä se ori on jolle minun piti kostaa. Se ori joka nauroi...?" Hengitykseni rahisi, sanat riipivät kurkkuani. tai ehken se ollut minä joka hengitti koska minusta tuntui että olin lopettanut senkin. Sydän oli jähmettynyt paikoilleen rinnassani. Minusta oli täytynyt tulla vain ruumis näkyni muiden hevosten joukkoon.
"Ottakaa se pois!" Karjaisin ääniväristen epätoivosta. Ei minä en itkenyt. Kyyneleet olivat jo kauan sitten lakanneet vuotamasta, mitä siis kasteli poskeni? Täytyi sataa. Niin se oli. Se oli sadetta.
Cherry tuijotti minua puun luota, mutta minä en välittänyt. Minä jäädyin hitaasti. ja siinä huojuessani verentahrimana kylmenevän ruumiin vierellä joka vaihtoi hahmoa, minä näin kuinka se virnekasvoinen äänetön hevonen palasi. En nähnyt sitä kuinka Cherry pakeni sitä tai ehkä minua pois paikalta, minä sain vaan sen mustan rujon olemuksen.
Siksi muistot kannattaa haudata. Se tuntui sanovan vaikka yksikään äännähdys ei sen runnellusta kurkusta lähtenyt. Nuo keltaiset katosivat minuun odottavasti. Se tiesi minun menneen pirstaleiksi, mutta koska en tehnyyt muuta kuin seisonut siellä pohtien kenen verta päälläni oikein oli. Se kääntyi taas lähteäkseen. Elävät eivät kiinnosta minua.
"Ei! Älä mene! Ota minut mukaasi! Vie minut pois!" Huusin sille. Sen korvat värähtivät, mutta se ei katsonut minuun. Käveli vai hitaasti pois kaikelta epätoivoltani ja ahdistukseltani. "Tule... Tule taas sille rannalle. Vielä kerran. Tule katsomaan minun loppuni... Tällä kertaa se ei ole turhaa." Minä rukoilin sitä. En tiedä kuuliko se sitä tai välittikö se siitä, mutta minä käännyin sitten ja lähdin laukkaamaan. Kaikki oli sumua ja tuskaa. Ruumiiseenikin sattui, mutta en välittänyt. Antoi noiden vanhojen ja uusien haavojen aueta. Ei sillä ollut väliä.
Minä jätin jälkeeni veri vanan Chastityn alueelta, Telantesin alueelle ja sinne kiviselle rannalla. Siellä matkani pysähtyi vesirajaan aivan vuoriston vieressä. En äkkiä tiennytkään mitä tehdä. En pystynyt ajattelemaan yhtään mitään. Minun kuuluisi kuolla, mutta en tiennyt miten. Olin liian shokissa joten vain kaaduin siihen vesirajaan teeskentelemään kuollutta. Ehkä jokin noista haavoista olisi tappava tai sitten kylmä merivesi hoitaisi tehtävänsä... Tai ehkä minulla olisi myöhemmin voimia tehdä jotain asialle itse. Sillä nyt minussa ei ollut pisarakaan voimaa jäljellä.
((Elämäkin on aivan... PASKA - Yeto))
Jatkoa tarinalle 'Se en ollut minä'
Kuolleet eivät siltikään jättäneet minua rauhaan. Hetken luulin, että voisin tarttua jälleen selkeämmän osan syrjästä kiinni, mutta kaiketi se oli kuitenkin mahdotonta. Olin kyllä saanut silmäni irti hetkeksi siitä ruumiskentästä edessäni sen kuolemaa mukanaan kantavan hevosen ilmestyttyä, mutta ehkä sekin kuului loppujen lopuksi osaa tätä näkyä sillä sitä punertava karvaista nuorta tamma minä en vain kyennyt enää näkemään vaikka se oli siellä tammen luona.
Äkkiä tässä näyssä oli jotain liian tuttua. ja ei minä en nukkunut. En edes muista milloin viimeksi olinkaan nukkunut. Tämä näky saattoi silti olla harha, mutta se oli myös muisto. Seisoin jämähtäneeni paikallani siitä katselleen kun se aukeni edessäni. Taivas siellä oli tumma sadetta enteilevä, mutta siitä sataisiko siellä vettä, räntää vai lunta, sopi arvailla. Minä kuitenkin muistin mitä silloin sataisi. Päivä oli erittäin kylmä. Jäätävä tuuli puhalteli sitä kivikkoista maata eikä meillä ollut juuri ruohoa syöväksi.
Olin nähnyt tämän muiston ennenkin niinä monena tuhantena kertana. Pian se lauma tulisi... paitsi ettei tullut. Paitsi etten minä ollutkaan se varsa. Olin ollut vähän aikaa toisaalla laumasta ja nyt minä olin palannut. Olisin halunnut kirkua, mutta en keuhkoni eivät saaneet ilmaa. Minä tiesin mitä tässä tulisi tapahtumaan. Tällä kertaa minä muistin. Eikä se mennyt millään anelemisellakaan pois.
Ensimmäisenä kuoli Sira. Minun paras ystäväni. Muistin elävästi kuinka olin tarttunut Siran hentoon niskaan ja paiskannut hänet kuolemaansa. Kukaan ei ollut osannut odottaa minua vaikka minusta oltiinkin sanottu jo varsasta pitäen olevan jotain vialla. Kyllä ne taistelivat vastaan lopulta, mutta koska ne yrittivät enemmänkin saada minut palaamaan järkiini, niiden vastarinta oli heikkoa. ne olivat tulleet heikoiksi kurjan kesän kuluttamina. Niin minäkin, mutta minua ajoi eteenpäin täysi mielipuolisuus. Äitini oli kyllä viimeinen joka kaatui.
Ja minä kuulin sen naurun. Se kaikui tuulessa ja kivissä. Se nauru vain lähti minusta.
Jos tämä oli totta, antakaa minun unohtaa se. Pyyhkikää se pois minun mielestäni. Tämä oli liian julmaa. Se kosto mitä varten minä olin elänyt... minä olin se joka kuuluisi kuolla. Miksi? Miksi niin oli käynyt? "Minä tapoin heidät... Minä tapoin heidät kaikki... äidin, ystäväni ja kaikki... Missä se ori on jolle minun piti kostaa. Se ori joka nauroi...?" Hengitykseni rahisi, sanat riipivät kurkkuani. tai ehken se ollut minä joka hengitti koska minusta tuntui että olin lopettanut senkin. Sydän oli jähmettynyt paikoilleen rinnassani. Minusta oli täytynyt tulla vain ruumis näkyni muiden hevosten joukkoon.
"Ottakaa se pois!" Karjaisin ääniväristen epätoivosta. Ei minä en itkenyt. Kyyneleet olivat jo kauan sitten lakanneet vuotamasta, mitä siis kasteli poskeni? Täytyi sataa. Niin se oli. Se oli sadetta.
Cherry tuijotti minua puun luota, mutta minä en välittänyt. Minä jäädyin hitaasti. ja siinä huojuessani verentahrimana kylmenevän ruumiin vierellä joka vaihtoi hahmoa, minä näin kuinka se virnekasvoinen äänetön hevonen palasi. En nähnyt sitä kuinka Cherry pakeni sitä tai ehkä minua pois paikalta, minä sain vaan sen mustan rujon olemuksen.
Siksi muistot kannattaa haudata. Se tuntui sanovan vaikka yksikään äännähdys ei sen runnellusta kurkusta lähtenyt. Nuo keltaiset katosivat minuun odottavasti. Se tiesi minun menneen pirstaleiksi, mutta koska en tehnyyt muuta kuin seisonut siellä pohtien kenen verta päälläni oikein oli. Se kääntyi taas lähteäkseen. Elävät eivät kiinnosta minua.
"Ei! Älä mene! Ota minut mukaasi! Vie minut pois!" Huusin sille. Sen korvat värähtivät, mutta se ei katsonut minuun. Käveli vai hitaasti pois kaikelta epätoivoltani ja ahdistukseltani. "Tule... Tule taas sille rannalle. Vielä kerran. Tule katsomaan minun loppuni... Tällä kertaa se ei ole turhaa." Minä rukoilin sitä. En tiedä kuuliko se sitä tai välittikö se siitä, mutta minä käännyin sitten ja lähdin laukkaamaan. Kaikki oli sumua ja tuskaa. Ruumiiseenikin sattui, mutta en välittänyt. Antoi noiden vanhojen ja uusien haavojen aueta. Ei sillä ollut väliä.
Minä jätin jälkeeni veri vanan Chastityn alueelta, Telantesin alueelle ja sinne kiviselle rannalla. Siellä matkani pysähtyi vesirajaan aivan vuoriston vieressä. En äkkiä tiennytkään mitä tehdä. En pystynyt ajattelemaan yhtään mitään. Minun kuuluisi kuolla, mutta en tiennyt miten. Olin liian shokissa joten vain kaaduin siihen vesirajaan teeskentelemään kuollutta. Ehkä jokin noista haavoista olisi tappava tai sitten kylmä merivesi hoitaisi tehtävänsä... Tai ehkä minulla olisi myöhemmin voimia tehdä jotain asialle itse. Sillä nyt minussa ei ollut pisarakaan voimaa jäljellä.
((Elämäkin on aivan... PASKA - Yeto))