Post by Kial on Feb 25, 2015 23:09:16 GMT 1
Hento tuuli pöyhötti tummaa, pörröistä turkkiani. Katsoin ympärilläni leijailevia puidenlehtiä, joita tuuli nosteli vuorelle pieninä pyörteinä. Kaukaa, tuulen mukana korviini kantautui telantesilaisten ääniä, mutta en välittänyt niistä vaan nautin raikkaasta kevättuulesta. Se toi tuoreiden puidenlehtien tuoksun sieraimiini. Vedin syvään henkeä sitä taivaallista tuoksua, joka puista ja pensaista irtosi. Nappasin tuulessa tiensä taistelevan hyttysen suuhuni. Pureskelin ja nielaisin.
Katsoin kauas merelle. Aallot liplattelivat rantaan eikä kauempanakaan näyttänyt olevan suuria vaahtopäitä. Mitään muuta liikettä ei näkynyt. Ei edes niitä muutamaa suurta valasta, jotka usein pyörivät saaren lähistöllä etsien pieniä kalaparvia päivällisekseen. Minun päivälliseni oli pääosin hyönteisiä. Ja jäkäliä, jotka kasvoivat kituen Moratan rinteillä. En ollut vuosiin käynyt alhaalla tältä vuorelta, pyrin välttelemään kaikkea isompaa liikkuvaa. Conan tapasi käydä päivittäin vuorella, jolloin piilouduin läheiseen koloon, jonne isommat hevoset eivät mahtuisi. Tarkkailin tilannetta pimeyden suojista, joka ainoa päivä, eikä hän ole huomannut minua.
''Alamaailma'' ei ole koskaan kiinnostanut minua. Olen aina viihtynyt vuorella, niukan ravinnon kanssa kaikessa ihanassa hiljaisuudessa ja rauhassa, jota alhaalla tuskin olisi. Laumattomana elämäni olisi hankalaa, pitäisi varoa laumallisia ja pysytellä piilossa. Olla ystävystymättä toisten hevosten kanssa ja häätää kaikki pois luotani. En vain yksinkertaisesti kaipaa ketään. Rakastan yksinäisyyttä ja siksi, monet nimeävät minua Moratan yksinäisenä erakkona. Vain ne, jotka ovat siis nähneet minut. Monet ovat pitäneet sitä vain satuna. Vuorella ei kuulemma voisi asua koko elämäänsä.
Mielenkiintoni oli muutaman päivän aikana herännyt myös maanrajaan. Conanin luona oli käynyt pieni hevonen tai poni, en ollut varma. Se oli harmahtava ja vähän samannäköinen kuin Conan, pienemmässä ja karvaisemmassa muodossa. Kyseisen hevosen käyttäytyminen oli näyttänyt alempaa vuorelta kovin epävarmalta. Sen ajatukset vaikuttivat todella sekavilta ja hyvä kun se paetessaan kesti edes pystyssä. Olisin halunnut lähteä tuon kiinnostavan hevosen perään, mutta jokin esti minua. Se huuti kovaa sisälläni ja esti minua lähtemästä. Olin pysytellyt vuorella vuosi tolkulla, enkä voinut yhtäkkisesti lähteä jonkun tuntemattoman hevosen perään. Mutta miksipäs en olisi?
Köpöttelin laahustaen vuoren huipun lähettyvillä matkaten lepopaikalleni. Lepopaikkani oli ponin mentävän halkeaman suojissa, Moratan rinteellä. Kukaan muu ei ollut sitä koskaan löytänyt, sillä isojen hevosten oli hankalaa muutenkin liikkua vuorella, todella epätasaisessa maastossa. Pieniä kiviä vierähteli alas vuorelta, kävellessäni pää matalalla. Kivet vierivät aivan alas asti ja joskus, joku kohdalle osunut hevonen katsoo ylös. He eivät näe minua, mutta minä näen heidät. Olen salaperäinen poni.
Katsoin kauas merelle. Aallot liplattelivat rantaan eikä kauempanakaan näyttänyt olevan suuria vaahtopäitä. Mitään muuta liikettä ei näkynyt. Ei edes niitä muutamaa suurta valasta, jotka usein pyörivät saaren lähistöllä etsien pieniä kalaparvia päivällisekseen. Minun päivälliseni oli pääosin hyönteisiä. Ja jäkäliä, jotka kasvoivat kituen Moratan rinteillä. En ollut vuosiin käynyt alhaalla tältä vuorelta, pyrin välttelemään kaikkea isompaa liikkuvaa. Conan tapasi käydä päivittäin vuorella, jolloin piilouduin läheiseen koloon, jonne isommat hevoset eivät mahtuisi. Tarkkailin tilannetta pimeyden suojista, joka ainoa päivä, eikä hän ole huomannut minua.
''Alamaailma'' ei ole koskaan kiinnostanut minua. Olen aina viihtynyt vuorella, niukan ravinnon kanssa kaikessa ihanassa hiljaisuudessa ja rauhassa, jota alhaalla tuskin olisi. Laumattomana elämäni olisi hankalaa, pitäisi varoa laumallisia ja pysytellä piilossa. Olla ystävystymättä toisten hevosten kanssa ja häätää kaikki pois luotani. En vain yksinkertaisesti kaipaa ketään. Rakastan yksinäisyyttä ja siksi, monet nimeävät minua Moratan yksinäisenä erakkona. Vain ne, jotka ovat siis nähneet minut. Monet ovat pitäneet sitä vain satuna. Vuorella ei kuulemma voisi asua koko elämäänsä.
Mielenkiintoni oli muutaman päivän aikana herännyt myös maanrajaan. Conanin luona oli käynyt pieni hevonen tai poni, en ollut varma. Se oli harmahtava ja vähän samannäköinen kuin Conan, pienemmässä ja karvaisemmassa muodossa. Kyseisen hevosen käyttäytyminen oli näyttänyt alempaa vuorelta kovin epävarmalta. Sen ajatukset vaikuttivat todella sekavilta ja hyvä kun se paetessaan kesti edes pystyssä. Olisin halunnut lähteä tuon kiinnostavan hevosen perään, mutta jokin esti minua. Se huuti kovaa sisälläni ja esti minua lähtemästä. Olin pysytellyt vuorella vuosi tolkulla, enkä voinut yhtäkkisesti lähteä jonkun tuntemattoman hevosen perään. Mutta miksipäs en olisi?
Köpöttelin laahustaen vuoren huipun lähettyvillä matkaten lepopaikalleni. Lepopaikkani oli ponin mentävän halkeaman suojissa, Moratan rinteellä. Kukaan muu ei ollut sitä koskaan löytänyt, sillä isojen hevosten oli hankalaa muutenkin liikkua vuorella, todella epätasaisessa maastossa. Pieniä kiviä vierähteli alas vuorelta, kävellessäni pää matalalla. Kivet vierivät aivan alas asti ja joskus, joku kohdalle osunut hevonen katsoo ylös. He eivät näe minua, mutta minä näen heidät. Olen salaperäinen poni.