Post by Kuolema on Feb 25, 2015 17:36:22 GMT 1
Myöhässä
Jatkoa Foxyn tarinalle 'Hävinnyt', sivuaa Stefin tarinaa 'Säikähdys' ja hieman myös Yeton ' En se ollut minä'.
Pitäisikö minun olla loukkaantunut? Ehkä hieman, mutta enemmän minä olin huvittunut. Sen jälkeen millaisia hevosia olin matkallani kohdannut lähiaikoina tämä oli erilainen. Sellainen joka todella tahtoi pysyä elossa. Ei sellainen joka tahtoi kuoleman heti niin kuin se suuri ruskea tamma tai sellainen kuin se pikku heppa, joka oli nyt vain sillä yhdellä hetkellä päättänyt elää hieman pidempään. Se toivottaisi minut vielä tervetulleeksi. Tämä musta valkosukkainen hevonen oli sisukkaampi. Se piti minua jonain harhana ja yritti jopa todistaa itselleen että sitä minä todella olin. Se yritti ampaisi päin minua saadakseen minut katoamaan. Väistin sitä viime hetkellä enkä voinut mitään sille, että se nauratti minua. Runnellusta kurkustani kuului tuo rahiseva ääni jota lähemmäs en naurussa enää nykyisin päässyt. Se piristävä tapaus kiepahti ympäri ja laukkasi pois.
No minulla oli muuta tekemistä. Olin tuntenut jo jonkin aikaa samanlaista vetoa kuin aiemminkin. Olin myöhässä, mutta en minä kaikkia kuolemia olisi ehtynytkään katsomaan. Minulla ei ole yliluonnollista kykyä olla monessa paikassa samaan aikaan. Voisin silti käydä vilkaisemassa vaikka taaskin ihmettelen sille syytä. Ehkä pitäisi vain lakata kysymästä kysymyksiä joihin kukaan ei voinut vastata. Se ei ollut helppoa.
Lähdin kulkemaan takaisin Chastityn reviirille sillä tuntemus leijaili sieltä suunnalta. Kahlasin vain joen yli ja jatkaa matkaa kiirehtimättä. Koska miksi olisi pitänyt laukata ympäriinsä hullunlailla? Kyllä minulla oli aikaa.
Ensimmäisenä löysin rajojen läheltä hevosen erään suuren kiven luota. Sen päässä näytti olevan verta vuotava halkeama. Hevonen näytti vielä hieman värisevän, mutta niin heikosti etten ollut varma. Pian se oli kuitenkin aika varmasti kuollut. Aistin jotain muuta. Tämä hevonen haisi minun nenääni oudolta. Vieraalta ja... joltain muulta. Minun piti kumartaa pääni lähemmäksi tutkiakseni sitä. Tämä hevonen ei haissut samalla lailla muiden hevosten tapaan hiveneltä tuoretta ruohoa. Tässä oli petomainen hajua. Aivan kuin hevonen ei yksinkertaisesti söisikään ruohoa vaan lihaa.
Siristin keltaisia silmiäni mietteliäästi. Olin jotenkin varma siitä, että tämä ei ollut ainoa kaltaisensa. Saarelle oli tullut enemmän kuin yksi tämän kaltainen hevonen. Olin siitä varma.... Muta minulla ei ollut tekemistä heidän kanssaan. Paitsi jos he päättäisivät katsoa miltä Kuolema maistui. En yleensä tappanut - ainakaan tietoisesti - ketään, mutta se ei tarkoittanut ettenkö olisi pystynyt siihen.
Tuo nykivä tunne ei loppunut joten jätin ruhon taakseni ja suuntasin pidemmälle Chastityn reviirille. Löysin etsimäni suuren tammen luota. Siellä oli kaksi hevosta. Se pieni hepo ja nuori punertava karvainen tamma. Laimeneva hajujälki kertoi myös kahdesta muusta hevosesta. En kuitenkaan ollut kiinnostunut heistä. Minua kiinnosti tuo maassa lojuva kuollut hevonen. Siitä lähti samankaltainen haju kuin siitä aiemmasta löytämästäni hevosesta. Tämä hevonen oli kuitenkin mennyt varsin murskaksi. Tuo pikku hevonen näytti siltä, että olisi ollut taistelussa. Oliko se tämän takana? Kuka olisi uskonut.
Se pikku takku harja huomasi minun saapuneen ja huomautti minulle, että olin myöhässä. Räpäytin silmiäni myöntymisen merkiksi. Se nuori tamma puolestaan taisi olla niin murheensa murtama, ettei huomannut minua tai en ollut varma. En pahemmin katsonut vilkaisua enempää sen suuntaan. Käännyin lähteäkseni ennen kuin näin sen katseen. Elävät harvoin halusivat ryhtyä keskusteleen kanssani.
Jatkoa Foxyn tarinalle 'Hävinnyt', sivuaa Stefin tarinaa 'Säikähdys' ja hieman myös Yeton ' En se ollut minä'.
Pitäisikö minun olla loukkaantunut? Ehkä hieman, mutta enemmän minä olin huvittunut. Sen jälkeen millaisia hevosia olin matkallani kohdannut lähiaikoina tämä oli erilainen. Sellainen joka todella tahtoi pysyä elossa. Ei sellainen joka tahtoi kuoleman heti niin kuin se suuri ruskea tamma tai sellainen kuin se pikku heppa, joka oli nyt vain sillä yhdellä hetkellä päättänyt elää hieman pidempään. Se toivottaisi minut vielä tervetulleeksi. Tämä musta valkosukkainen hevonen oli sisukkaampi. Se piti minua jonain harhana ja yritti jopa todistaa itselleen että sitä minä todella olin. Se yritti ampaisi päin minua saadakseen minut katoamaan. Väistin sitä viime hetkellä enkä voinut mitään sille, että se nauratti minua. Runnellusta kurkustani kuului tuo rahiseva ääni jota lähemmäs en naurussa enää nykyisin päässyt. Se piristävä tapaus kiepahti ympäri ja laukkasi pois.
No minulla oli muuta tekemistä. Olin tuntenut jo jonkin aikaa samanlaista vetoa kuin aiemminkin. Olin myöhässä, mutta en minä kaikkia kuolemia olisi ehtynytkään katsomaan. Minulla ei ole yliluonnollista kykyä olla monessa paikassa samaan aikaan. Voisin silti käydä vilkaisemassa vaikka taaskin ihmettelen sille syytä. Ehkä pitäisi vain lakata kysymästä kysymyksiä joihin kukaan ei voinut vastata. Se ei ollut helppoa.
Lähdin kulkemaan takaisin Chastityn reviirille sillä tuntemus leijaili sieltä suunnalta. Kahlasin vain joen yli ja jatkaa matkaa kiirehtimättä. Koska miksi olisi pitänyt laukata ympäriinsä hullunlailla? Kyllä minulla oli aikaa.
Ensimmäisenä löysin rajojen läheltä hevosen erään suuren kiven luota. Sen päässä näytti olevan verta vuotava halkeama. Hevonen näytti vielä hieman värisevän, mutta niin heikosti etten ollut varma. Pian se oli kuitenkin aika varmasti kuollut. Aistin jotain muuta. Tämä hevonen haisi minun nenääni oudolta. Vieraalta ja... joltain muulta. Minun piti kumartaa pääni lähemmäksi tutkiakseni sitä. Tämä hevonen ei haissut samalla lailla muiden hevosten tapaan hiveneltä tuoretta ruohoa. Tässä oli petomainen hajua. Aivan kuin hevonen ei yksinkertaisesti söisikään ruohoa vaan lihaa.
Siristin keltaisia silmiäni mietteliäästi. Olin jotenkin varma siitä, että tämä ei ollut ainoa kaltaisensa. Saarelle oli tullut enemmän kuin yksi tämän kaltainen hevonen. Olin siitä varma.... Muta minulla ei ollut tekemistä heidän kanssaan. Paitsi jos he päättäisivät katsoa miltä Kuolema maistui. En yleensä tappanut - ainakaan tietoisesti - ketään, mutta se ei tarkoittanut ettenkö olisi pystynyt siihen.
Tuo nykivä tunne ei loppunut joten jätin ruhon taakseni ja suuntasin pidemmälle Chastityn reviirille. Löysin etsimäni suuren tammen luota. Siellä oli kaksi hevosta. Se pieni hepo ja nuori punertava karvainen tamma. Laimeneva hajujälki kertoi myös kahdesta muusta hevosesta. En kuitenkaan ollut kiinnostunut heistä. Minua kiinnosti tuo maassa lojuva kuollut hevonen. Siitä lähti samankaltainen haju kuin siitä aiemmasta löytämästäni hevosesta. Tämä hevonen oli kuitenkin mennyt varsin murskaksi. Tuo pikku hevonen näytti siltä, että olisi ollut taistelussa. Oliko se tämän takana? Kuka olisi uskonut.
Se pikku takku harja huomasi minun saapuneen ja huomautti minulle, että olin myöhässä. Räpäytin silmiäni myöntymisen merkiksi. Se nuori tamma puolestaan taisi olla niin murheensa murtama, ettei huomannut minua tai en ollut varma. En pahemmin katsonut vilkaisua enempää sen suuntaan. Käännyin lähteäkseni ennen kuin näin sen katseen. Elävät harvoin halusivat ryhtyä keskusteleen kanssani.