Post by Raven on Feb 23, 2015 19:48:49 GMT 1
Minä olen... Peto!
jatkoa Thunderin tarinalle 'Elämä..' ja Cherryn tarinalle 'Kertomukseni arvo.' Ja myös Zethin 'Kaipaus'
Kyllä minä olin sekaisin. Ei se edes ollut mitään uutta. Ei myöskään se tosi asia, että kun niin oli, kaikki jotka lähistölläni sattuivat olemaan halusivat äkkiä pois. En voi syyttää niitä siitä. Itsekin menisin pois jos pystyisin. Oli yksi tie, mutta nähtävästi minä olin liian säälittävä siihenkin. Todisteena kaikki ne ties kuinka monet kerrat kun olin kokeillut päättää elämäni, mikään ei toiminut. Tämä ruumis ei halunnut päästää irti. Sitä paitsi oli se kosto... Suloinen kosto. Viimeinen taisteluni. Loppujen lopuksi en tiennyt pääsisinkö sinnekään asti. Jokin oli kerta kaikkiaan pielessä. Jokin kulutti minua loppuun palapalalta joka päivä. Eikä kyseessä ollut pelkkä seonnut mieleni.
Nyt en kuitenkaan voinut ajatella edes sitä. Minä en voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että olin jälleen petetty. Harha näkyni pettämä. "En ole äitisi." Se hevonen sanoi. "Enkä minä ole Sira." Se pienempi tamma sanoi. Mitä? Mutta? Miksi? Oli kuin jokin olisi heittänyt kylmää vettä päin kasvojani. Olin hämmentynyt, mutta totta he eivät olleet äitini ja minun paras ystäväni. Ei heiksi joita näitä kahta olin luullut olivat poissa. Poissa ikuisesti. Tunsin katkeruuden ja vihan nousevan sisälläni, mutta nopeasti siihen sotkeutui myös menetyksen tunne. Mitä minä halusin tehdä?
"Tulemme takaisin." Se isokokoinen tamma vakuutti. Ja paskat! Olin minä kuullut sen ennenkin. Kukaan ei koskaan palannut. He luottivat siihen , että minä unohtaisin ja no niin minä aika usein teinkin. Muistini on vain sekavia palasia. Värien kaleidoskooppi. Tavallaan kaunista ja niin suloisen katkeraa... ja niin totaalisen järjetöntä. Parempi tosiaan, että nuo hevoset menisivät pois. Mahdollisimman kauas pois luotani.
Mutta siinä miettiessäni pitääkö mieleni pirstaleet kasassa vai ei, tajusin äkkiä, ettei se nuorempi hevonen ollutkaan mennyt. Se oli varuillaan, mutta tuli lähemmäksi. En katsonut häneen vaikka minua harmitti, että hän liikkui sokealla puolellani. Pystyin paikoillani ainoan silmäni tuijottaessa jonnekin... maailmaa jota muut eivät voineet nähdä.
Se nuorihevonen puhui minulle. Muistinko minä hänet? Ehkä... Hänen nimensä siis oli Cherry. Hänelläkin oli tarina jonka minä voisin kuulla. Ja mitä pidemmälle hän sitä tarinaa kertoi käsitin, että niin nuoreksi hänkin oli kokenut aivan liikaa murhetta. Ja tulisi vielä kokemaan lisää jos maailmaan olisi luottaminen. Tämä paikka oli aivan liian julma. Sitten sen Conanin nimi kajahti korviini. Vai niin. En kuitenkaan voinut mitään sille, että minulla oli velka maksettavana olipa minkälainen ori hyvänsä.
Tämä nuori Cherry päätteli tarinansa ja tuntui olevan vaivautunut sen jälkeen. Pysyin hiljaa niin pysy hänkin, mutta käänsin sitten hitaasti näkevän silmäni hänen suuntaansa. Ehkä se oli virhe koska kun palauduin sieltä tarinoiden tuomasta haavemaailmasta, silmäni taisi palata takaisin siihen hullun näköiseen ilmeeseen. En olisi halunnut pelästyttää häntä, Cherry näytti kuitenkin pelästyneeltä. Tämä ei kuitenkaan mennyt pois.
"Viisas valinta kaiken sen jälkeen mitä olet kokenut. Sinulla on yhä ystäviä ja perhettä täällä... Pysy sen äskeisen ystäväsi lähellä. Se näytti tarvitsen sinua" Sanoin sille hiljaa.
Silloin minusta alkoi tuntua taas epäreilulta. Tunsin kuinka näkymättömät kynnet viilsivät pitkin rintakehääni ja kurkkuani. Terä löysi viimein aivotkin ja alkoi vääristämään muistoja ja näkemääni. Paljasti yhteen purrut hampaani kun tappelin sitä vatsaan. En katsonut Cherryyn, mutta nuori tamma oli yhä siellä. Ei!
"Mene pois... Lähde nyt... äkkiä..." Varoitin sitä hiljaa. Se epäröi, mutta ei mennyt. Se ei tainnut tietää mitä oli tapahtumassa. Kuinka se olisikaan. Se oli nähnyt minut vain kerran aiemmin. Emme ehkä silloinkaan olleet tavanneet kovin loistavissa merkeissä, mutta tuskin se osasi odottaa saman tapahtuvan taas. Hirviö oli heräämässä. Minä tunsin sen ja pahinta oli, että se nautti tappamisesta. Kamppailin sitä vastaan, mutta tiesin jo häviäväni. Säälittävää. Yeto oli kerta kaikkiaan säälittävä.
Liikahdin hyökätäkseni Cherryn kimppuun, mutta juuri kuin olin lähes sen kimpussa pysähdyin. Olisin voinut tappaa sen. Murtaa sen niskan tai purra sen kurkun auki terävillä sudenhampailla. Se oli jämähtänyt paikoilleen kuin ei haluaisi uskoa. Kuitenkin sen oli pelastanut eräs paikalle saapunut hevonen.
"Jatka toki. Pistä se tyttö lihoiksi, niin sen jälkeen voin sitten syödä molemmat." Vieras hevonen virnuili lähestyessään itsevarmasti. Se oli minua suurempi. Yllätys, yllätys. Ja mitä ihmettä se puhui meidän syömisestä? Seisoin yhä siinä lihakset jäykkinä uhaten Cherryä, mutta en liikahtanutkaan. Silmäni tuijotti sitä vierasta hevosta. "Pistähän vauhtia siihen, pikku hepo. Minulla tulee nälkä katsellessa."
Vai niin, minun petoni taisi saada juuri uuden kohteen. Ehkä pääsin jonkin verran niskan päälle koska sain hirviöni huomion suuntautumaan tuohon yököttävään vieraaseen oriin. Cherrykin tuijotti sitä hevosta silmät laajenneina. Minä en enää ollut se uhka. Se oli tämän vieras tumman ruskea ori. Ja... se... NAUROI!
Se ei tainnut odottaa sitä, että hyökkäisin. Että voisin kääntyä niin nopeasti ja tulla päälle sellaisella raivolla. Minä tosiaan pistin kaiken sen vihan ja raivon siihen. kaiken sen sekopäisyyden ja petoni joka halusi verta vuotamaan. Iskin sen maahan ennen kuin se ehti edes yllättyä. Potkin ja koetin päästä puremaan. Ori koetti lopulta hölmistykseltään pistää vastaan. Se nousi pystyyn ja koetti iskeä vuorostaan minua, mutta siitäkin huolimatta että olin loukkaantunut aiemmin olin sitä nopeampi. Sen kavio osui kyllä lapaani, mutta toisin kuin se minä en välittänyt kivusta vähääkään. Minä en välittänyt kuolemasta vähääkään. Minä en välittänyt muusta kuin siitä, että saisin sen hengiltä.
Me jaoimme iskuja ja puremia, mutta se oli liian myöhään tajunnut minun pystyvän sellaisen hurjuuteen. Kun maata hieman mureni sen jalan alla, se menetti tasapainonsa jolloin puskin sen nurin taas. Ennen kuin sen ehti nousta iskin sitä voimieni takaa niskaan. Se sätki, joten iskin sitä vielä uudelleen. Vatsaan, lapoihin, päähän. Purin sitä. Ja kun se makasi maassa elämän paetessa kurkun haavasta vuotavan veren mukana, minä iskin taas. Se oli jo kuollut, mutta minä en voinut lopettaa. "Paskiainen! he he heh..." Minä kuulin itseni nauravan. Sekopäisesti enkä voinut hillitä itseäni. En ennen kuin turtumus alkoi taas vallata mieleni. Minä lopetin sen ruumiin runnomisen, nauramisen ja kaiken... Kuulin vain oman hengästyneen hengitykseni... Sitten muistin Cherrynkin. En kääntynyt. Toivoisin, ettei se nuori hevonen ollut jäänyt todistamaan tätä. Minä olin veressä... Omassani ja tuon vieraan orin. Vanhat haavat olivat auenneet, uusia oli tullut, mutta minä en tuntenut kipua. Pelkää turtumusta.
jatkoa Thunderin tarinalle 'Elämä..' ja Cherryn tarinalle 'Kertomukseni arvo.' Ja myös Zethin 'Kaipaus'
Kyllä minä olin sekaisin. Ei se edes ollut mitään uutta. Ei myöskään se tosi asia, että kun niin oli, kaikki jotka lähistölläni sattuivat olemaan halusivat äkkiä pois. En voi syyttää niitä siitä. Itsekin menisin pois jos pystyisin. Oli yksi tie, mutta nähtävästi minä olin liian säälittävä siihenkin. Todisteena kaikki ne ties kuinka monet kerrat kun olin kokeillut päättää elämäni, mikään ei toiminut. Tämä ruumis ei halunnut päästää irti. Sitä paitsi oli se kosto... Suloinen kosto. Viimeinen taisteluni. Loppujen lopuksi en tiennyt pääsisinkö sinnekään asti. Jokin oli kerta kaikkiaan pielessä. Jokin kulutti minua loppuun palapalalta joka päivä. Eikä kyseessä ollut pelkkä seonnut mieleni.
Nyt en kuitenkaan voinut ajatella edes sitä. Minä en voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että olin jälleen petetty. Harha näkyni pettämä. "En ole äitisi." Se hevonen sanoi. "Enkä minä ole Sira." Se pienempi tamma sanoi. Mitä? Mutta? Miksi? Oli kuin jokin olisi heittänyt kylmää vettä päin kasvojani. Olin hämmentynyt, mutta totta he eivät olleet äitini ja minun paras ystäväni. Ei heiksi joita näitä kahta olin luullut olivat poissa. Poissa ikuisesti. Tunsin katkeruuden ja vihan nousevan sisälläni, mutta nopeasti siihen sotkeutui myös menetyksen tunne. Mitä minä halusin tehdä?
"Tulemme takaisin." Se isokokoinen tamma vakuutti. Ja paskat! Olin minä kuullut sen ennenkin. Kukaan ei koskaan palannut. He luottivat siihen , että minä unohtaisin ja no niin minä aika usein teinkin. Muistini on vain sekavia palasia. Värien kaleidoskooppi. Tavallaan kaunista ja niin suloisen katkeraa... ja niin totaalisen järjetöntä. Parempi tosiaan, että nuo hevoset menisivät pois. Mahdollisimman kauas pois luotani.
Mutta siinä miettiessäni pitääkö mieleni pirstaleet kasassa vai ei, tajusin äkkiä, ettei se nuorempi hevonen ollutkaan mennyt. Se oli varuillaan, mutta tuli lähemmäksi. En katsonut häneen vaikka minua harmitti, että hän liikkui sokealla puolellani. Pystyin paikoillani ainoan silmäni tuijottaessa jonnekin... maailmaa jota muut eivät voineet nähdä.
Se nuorihevonen puhui minulle. Muistinko minä hänet? Ehkä... Hänen nimensä siis oli Cherry. Hänelläkin oli tarina jonka minä voisin kuulla. Ja mitä pidemmälle hän sitä tarinaa kertoi käsitin, että niin nuoreksi hänkin oli kokenut aivan liikaa murhetta. Ja tulisi vielä kokemaan lisää jos maailmaan olisi luottaminen. Tämä paikka oli aivan liian julma. Sitten sen Conanin nimi kajahti korviini. Vai niin. En kuitenkaan voinut mitään sille, että minulla oli velka maksettavana olipa minkälainen ori hyvänsä.
Tämä nuori Cherry päätteli tarinansa ja tuntui olevan vaivautunut sen jälkeen. Pysyin hiljaa niin pysy hänkin, mutta käänsin sitten hitaasti näkevän silmäni hänen suuntaansa. Ehkä se oli virhe koska kun palauduin sieltä tarinoiden tuomasta haavemaailmasta, silmäni taisi palata takaisin siihen hullun näköiseen ilmeeseen. En olisi halunnut pelästyttää häntä, Cherry näytti kuitenkin pelästyneeltä. Tämä ei kuitenkaan mennyt pois.
"Viisas valinta kaiken sen jälkeen mitä olet kokenut. Sinulla on yhä ystäviä ja perhettä täällä... Pysy sen äskeisen ystäväsi lähellä. Se näytti tarvitsen sinua" Sanoin sille hiljaa.
Silloin minusta alkoi tuntua taas epäreilulta. Tunsin kuinka näkymättömät kynnet viilsivät pitkin rintakehääni ja kurkkuani. Terä löysi viimein aivotkin ja alkoi vääristämään muistoja ja näkemääni. Paljasti yhteen purrut hampaani kun tappelin sitä vatsaan. En katsonut Cherryyn, mutta nuori tamma oli yhä siellä. Ei!
"Mene pois... Lähde nyt... äkkiä..." Varoitin sitä hiljaa. Se epäröi, mutta ei mennyt. Se ei tainnut tietää mitä oli tapahtumassa. Kuinka se olisikaan. Se oli nähnyt minut vain kerran aiemmin. Emme ehkä silloinkaan olleet tavanneet kovin loistavissa merkeissä, mutta tuskin se osasi odottaa saman tapahtuvan taas. Hirviö oli heräämässä. Minä tunsin sen ja pahinta oli, että se nautti tappamisesta. Kamppailin sitä vastaan, mutta tiesin jo häviäväni. Säälittävää. Yeto oli kerta kaikkiaan säälittävä.
Liikahdin hyökätäkseni Cherryn kimppuun, mutta juuri kuin olin lähes sen kimpussa pysähdyin. Olisin voinut tappaa sen. Murtaa sen niskan tai purra sen kurkun auki terävillä sudenhampailla. Se oli jämähtänyt paikoilleen kuin ei haluaisi uskoa. Kuitenkin sen oli pelastanut eräs paikalle saapunut hevonen.
"Jatka toki. Pistä se tyttö lihoiksi, niin sen jälkeen voin sitten syödä molemmat." Vieras hevonen virnuili lähestyessään itsevarmasti. Se oli minua suurempi. Yllätys, yllätys. Ja mitä ihmettä se puhui meidän syömisestä? Seisoin yhä siinä lihakset jäykkinä uhaten Cherryä, mutta en liikahtanutkaan. Silmäni tuijotti sitä vierasta hevosta. "Pistähän vauhtia siihen, pikku hepo. Minulla tulee nälkä katsellessa."
Vai niin, minun petoni taisi saada juuri uuden kohteen. Ehkä pääsin jonkin verran niskan päälle koska sain hirviöni huomion suuntautumaan tuohon yököttävään vieraaseen oriin. Cherrykin tuijotti sitä hevosta silmät laajenneina. Minä en enää ollut se uhka. Se oli tämän vieras tumman ruskea ori. Ja... se... NAUROI!
Se ei tainnut odottaa sitä, että hyökkäisin. Että voisin kääntyä niin nopeasti ja tulla päälle sellaisella raivolla. Minä tosiaan pistin kaiken sen vihan ja raivon siihen. kaiken sen sekopäisyyden ja petoni joka halusi verta vuotamaan. Iskin sen maahan ennen kuin se ehti edes yllättyä. Potkin ja koetin päästä puremaan. Ori koetti lopulta hölmistykseltään pistää vastaan. Se nousi pystyyn ja koetti iskeä vuorostaan minua, mutta siitäkin huolimatta että olin loukkaantunut aiemmin olin sitä nopeampi. Sen kavio osui kyllä lapaani, mutta toisin kuin se minä en välittänyt kivusta vähääkään. Minä en välittänyt kuolemasta vähääkään. Minä en välittänyt muusta kuin siitä, että saisin sen hengiltä.
Me jaoimme iskuja ja puremia, mutta se oli liian myöhään tajunnut minun pystyvän sellaisen hurjuuteen. Kun maata hieman mureni sen jalan alla, se menetti tasapainonsa jolloin puskin sen nurin taas. Ennen kuin sen ehti nousta iskin sitä voimieni takaa niskaan. Se sätki, joten iskin sitä vielä uudelleen. Vatsaan, lapoihin, päähän. Purin sitä. Ja kun se makasi maassa elämän paetessa kurkun haavasta vuotavan veren mukana, minä iskin taas. Se oli jo kuollut, mutta minä en voinut lopettaa. "Paskiainen! he he heh..." Minä kuulin itseni nauravan. Sekopäisesti enkä voinut hillitä itseäni. En ennen kuin turtumus alkoi taas vallata mieleni. Minä lopetin sen ruumiin runnomisen, nauramisen ja kaiken... Kuulin vain oman hengästyneen hengitykseni... Sitten muistin Cherrynkin. En kääntynyt. Toivoisin, ettei se nuori hevonen ollut jäänyt todistamaan tätä. Minä olin veressä... Omassani ja tuon vieraan orin. Vanhat haavat olivat auenneet, uusia oli tullut, mutta minä en tuntenut kipua. Pelkää turtumusta.