Post by Raven on Feb 17, 2015 0:45:18 GMT 1
Hyvästi
Nyt se toinen hevonenkin oli viimein lähtenyt. Mitäpä tuntemattomalta hevoselta olisi edes voinut odottaa. Sellainen ei välittänyt mitä minun kaltaiselleni hirviölle ja ei-kellekkään tapahtuisi. Se ei tuntenut minua joten ehkä tosiaan olinkin sille enemmän ei-kukaan. Joku säälittävä pieni hevonen joka oli koettanut surmata itsensä hyppäämällä jyrkänteeltä. Minä olin ei-kukaan kaikille. Minulla ei ollut tässä maailmassa yhtään ystävää. Ei ketään joka kaipaisi minua sen jälkeen kuin olisin poissa. Kaikki mikä joskus oli ollut minulle rakasta oli jo kauan sitten mennyt pois. Enää ei ollut kuin minä. Viimeinen siitä maailmasta jonka minä tunsin.
Minä aloin palella enemmän mitä enemmän verta menetin, mutta en juuri tuntenut enää kipua. Lähinnä minua masensi ja väsytti. Ehkä silloin minusta alkoi tuntua, että olisi ollut lohdullisempaa jos joku olisi ollutkin siellä kanssani, ettei minun tarvitsisi kuolla yksin. Silloin minä aloin kaivata jota kuta sinne lähettyvilleni. Ehkä kertomaan minulle tarinan kuin iltasadun ennen nukkumaan menoa. Voisin nukkua pois rauhassa. Tietää, etten minä ollut yksin lopussa. Mutta siellä ei ollut ketään. Pelkkiä aaveita tuulessa eikä niillä ollut minulle edes yhtä lohdullista sanaa sanottavana.
Oli kauhean kylmä. Vesi loiski hiljaa kohisten rantaan ympärilläni ja sekin tuntui hyytävältä. Kylmyys upposi luihin ja ytimiin, mutta en voinut liikkua pois siltä paikalta enkä oikeastaan halunnutkaan. Tänne minä olin tullut kun olin ensimmäistä kertaa saapunut tälle saarelle, tänne minä olin aina palannut, joten olisi kai sopivaa, että täältä minä myös lähtisin. Siltikin ajatukseni liukuivat sinne tuuliselle karulle saarelle josta olin tullut. Sinne perheeni ja laumani luokse. He odottivat minua. Varsat kisailivat pitkin tuon saaren rantaa muun lauman valvoessa niiden leikkiä. He odottivat.
Minä olin kai hetkeksi nukahtanut sillä kun avasin taas ainoan jäänvärisen silmäni olin siellä toisen saaren rannalla yksin ja minua harmitti, että en koskaan ollut pystynyt kostamaan perhettäni. En koskaan tulisi kostamaan sitä, en jatkamaan eteenpäin. Ehkä he ymmärtäisivät kun liittyisin heihin. Minä en olisi enää ikinä yksin. En ikinä hullu. Jos minusta ei tulisi jäljelleen sitä entistä Yetoa, niin ainakin toivoin että minusta tulisi tuuli joka puhaltaisi sinne missä laumani olisi. Sellainen tuuli joka kuiski heille tarinoita jotka olin kerännyt, piti heistä huolta.
Tuuli... Nyt saatoin taas tuntea sen puhaltavan. Jos keskittyisin oikein kovasti se voisi ehkä olla taas se lohdullinen ystävä jota minulla ei ollut. Nuo lempeät virrat kertoivat minulle tarinaa, toivottivat minut tervetulleeksi. Minun hiljainen iltasatuni ja niin minä laskin pääni hiekalle, oikaisin ruhjoutuneet etujalkani, annoin silmäni sulkeutua. Tuuli pyyhkäisi hiljaa ylitseni ja sen mentyä myös minä olin hiljaa. Kukaan ei kaipasi minua.
Nyt se toinen hevonenkin oli viimein lähtenyt. Mitäpä tuntemattomalta hevoselta olisi edes voinut odottaa. Sellainen ei välittänyt mitä minun kaltaiselleni hirviölle ja ei-kellekkään tapahtuisi. Se ei tuntenut minua joten ehkä tosiaan olinkin sille enemmän ei-kukaan. Joku säälittävä pieni hevonen joka oli koettanut surmata itsensä hyppäämällä jyrkänteeltä. Minä olin ei-kukaan kaikille. Minulla ei ollut tässä maailmassa yhtään ystävää. Ei ketään joka kaipaisi minua sen jälkeen kuin olisin poissa. Kaikki mikä joskus oli ollut minulle rakasta oli jo kauan sitten mennyt pois. Enää ei ollut kuin minä. Viimeinen siitä maailmasta jonka minä tunsin.
Minä aloin palella enemmän mitä enemmän verta menetin, mutta en juuri tuntenut enää kipua. Lähinnä minua masensi ja väsytti. Ehkä silloin minusta alkoi tuntua, että olisi ollut lohdullisempaa jos joku olisi ollutkin siellä kanssani, ettei minun tarvitsisi kuolla yksin. Silloin minä aloin kaivata jota kuta sinne lähettyvilleni. Ehkä kertomaan minulle tarinan kuin iltasadun ennen nukkumaan menoa. Voisin nukkua pois rauhassa. Tietää, etten minä ollut yksin lopussa. Mutta siellä ei ollut ketään. Pelkkiä aaveita tuulessa eikä niillä ollut minulle edes yhtä lohdullista sanaa sanottavana.
Oli kauhean kylmä. Vesi loiski hiljaa kohisten rantaan ympärilläni ja sekin tuntui hyytävältä. Kylmyys upposi luihin ja ytimiin, mutta en voinut liikkua pois siltä paikalta enkä oikeastaan halunnutkaan. Tänne minä olin tullut kun olin ensimmäistä kertaa saapunut tälle saarelle, tänne minä olin aina palannut, joten olisi kai sopivaa, että täältä minä myös lähtisin. Siltikin ajatukseni liukuivat sinne tuuliselle karulle saarelle josta olin tullut. Sinne perheeni ja laumani luokse. He odottivat minua. Varsat kisailivat pitkin tuon saaren rantaa muun lauman valvoessa niiden leikkiä. He odottivat.
Minä olin kai hetkeksi nukahtanut sillä kun avasin taas ainoan jäänvärisen silmäni olin siellä toisen saaren rannalla yksin ja minua harmitti, että en koskaan ollut pystynyt kostamaan perhettäni. En koskaan tulisi kostamaan sitä, en jatkamaan eteenpäin. Ehkä he ymmärtäisivät kun liittyisin heihin. Minä en olisi enää ikinä yksin. En ikinä hullu. Jos minusta ei tulisi jäljelleen sitä entistä Yetoa, niin ainakin toivoin että minusta tulisi tuuli joka puhaltaisi sinne missä laumani olisi. Sellainen tuuli joka kuiski heille tarinoita jotka olin kerännyt, piti heistä huolta.
Tuuli... Nyt saatoin taas tuntea sen puhaltavan. Jos keskittyisin oikein kovasti se voisi ehkä olla taas se lohdullinen ystävä jota minulla ei ollut. Nuo lempeät virrat kertoivat minulle tarinaa, toivottivat minut tervetulleeksi. Minun hiljainen iltasatuni ja niin minä laskin pääni hiekalle, oikaisin ruhjoutuneet etujalkani, annoin silmäni sulkeutua. Tuuli pyyhkäisi hiljaa ylitseni ja sen mentyä myös minä olin hiljaa. Kukaan ei kaipasi minua.