Post by Kuolema on Feb 22, 2015 3:10:04 GMT 1
Äänetön
Jatkoa Foxyn tarinalle "Tuomittu"
Tunsin taas sellaisen kummallisen tunteen niin kuin niin monesti aiemminkin. Suorastaan kiehtovan ja vastustamattoman. Nykyään tiesin jo mitä se tarkoitti ja tiesin, että vain harvoin pystyin sitä vastustamaan. Mahdollista kyllä, mutta hankalaa. Nosti turpani vedestä ja lähdin taas kulkemaan sinne minne ikinä tuo tunne tällä kertaa veikään.
Ei kovin kauas tällä kertaa kuitenkaan. Minun tarvitsi vain seurata virtaa kunnes löysin sen. Mustankirjava hevonen lojumassa joen vieressä. metallinen haju saavutti minut, mutta siitä huolimatta kun kuljin lähemmäs tuota myttyä huomasin sen vielä elävän. Hevonen koetti nostaa päätään kun tajusi minun olevan siellä. Se koetti katsoa minuun, mutta sen katse harhaili. En tiedä mitä sille oli käynyt, mutta se oli täynnä haavoja. Yksi niistä oli iso repeämä sen kyljessä joka valutti punaistaan pitkin ruohoa, muodostaen lammikoita ja sekoittuvan virtaavan veteen.
"Auta.... auta... minua..." Kuulin tamman sanovan vaivalloisesti, mutta tiesin ettei mitään ollut enää tehtävissä. Seisoin vain siellä jonkin matkan päässä katsomassa kun elämän henkäys hitaasti jätti tuon kirjavan hevosen. Sen mentyä myös se tunne jota olin tuntenut haihtui. Minun täytyi olla kirottu tai ehkä minä osiaan olin jo kuollut silloin... Ei! Ei muistoja. Menneisyyttä ei ollut. Kuolema oli tätä ja Kuolema oli tässä ja nyt. Jos sen tehtävä oli katsoa läpi kaikki kuolemat tällä saarella, niin olkoot niin. Jos sillä oli jotain tekemistä niiden kanssa, niin olkoot niin. Minä en kysele miksi niin oli. Minä hyväksyin sen. Minut oli pistetty tänne leikkimään Kuolemaa joten minä leikkisin sen leikin loppuun asti.
Sitten korvani erottivat lähestyvän laukan askeleet. Joku juoksi virran viertä kohti paikkaa jossa minä seisoin. Lähestyvä lähes musta hevonen kuitenkin hidasti vauhtiaan kun huomasi minut. Hidasti, mutta ei pysähtynyt. Ei ennen kuin huomasi kuolleen hevosen. Sitten se epäröi. Käänsin pääni sitä kohti ja näin sen jäykistyvän. Ei mikään yllätys sinänsä. Yllätys oli enemmänkin se mitä se sanoi.
"Ei! Ei voi olla! Minä en nuku nyt. Sinä et ole siinä. Mene pois!" Tuo tamma sanoi. Aivan kuin se olisi ehkä nähnyt minut aiemminkin. Hyvin ilmeisesti unessaan koska se puhui siitä, ettei nukkunut nyt. En kuitenkaan tiedä millaista unta se oli nähnyt. "Minä aion elää! Sinä et vie minua!" No tämä oli jo tutumpaa, mutta ei en minä ketään aikonut viedä. Jos sitä olisi huvittanut, se olisi saanut juosta itse sinne Helvettinsä portille. Ei minulla myöskään ollut aikomustakaan lähteäkään sen käskystä. Räpäytin hitaasti sille keltaisia silmiäni ja pysyin ääneti. No en olisi kuollaksenikaan voinut sille mitään sanoakaan. Olin menettänyt ääneni silloin kun minusta tuli Kuolema. Ainoa ääni jonka saisin aikaa olisi se rahiseva hiljainen ääni. Mitään muuta kurkustani ei enää ikinä lähtisi.
((Tästä tuli aika mitätön postaus, mutta kun pitäisi mennä nukkumaan eikä aivot toimi. Anteeksi... jatka toki jos haluat.))
Jatkoa Foxyn tarinalle "Tuomittu"
Tunsin taas sellaisen kummallisen tunteen niin kuin niin monesti aiemminkin. Suorastaan kiehtovan ja vastustamattoman. Nykyään tiesin jo mitä se tarkoitti ja tiesin, että vain harvoin pystyin sitä vastustamaan. Mahdollista kyllä, mutta hankalaa. Nosti turpani vedestä ja lähdin taas kulkemaan sinne minne ikinä tuo tunne tällä kertaa veikään.
Ei kovin kauas tällä kertaa kuitenkaan. Minun tarvitsi vain seurata virtaa kunnes löysin sen. Mustankirjava hevonen lojumassa joen vieressä. metallinen haju saavutti minut, mutta siitä huolimatta kun kuljin lähemmäs tuota myttyä huomasin sen vielä elävän. Hevonen koetti nostaa päätään kun tajusi minun olevan siellä. Se koetti katsoa minuun, mutta sen katse harhaili. En tiedä mitä sille oli käynyt, mutta se oli täynnä haavoja. Yksi niistä oli iso repeämä sen kyljessä joka valutti punaistaan pitkin ruohoa, muodostaen lammikoita ja sekoittuvan virtaavan veteen.
"Auta.... auta... minua..." Kuulin tamman sanovan vaivalloisesti, mutta tiesin ettei mitään ollut enää tehtävissä. Seisoin vain siellä jonkin matkan päässä katsomassa kun elämän henkäys hitaasti jätti tuon kirjavan hevosen. Sen mentyä myös se tunne jota olin tuntenut haihtui. Minun täytyi olla kirottu tai ehkä minä osiaan olin jo kuollut silloin... Ei! Ei muistoja. Menneisyyttä ei ollut. Kuolema oli tätä ja Kuolema oli tässä ja nyt. Jos sen tehtävä oli katsoa läpi kaikki kuolemat tällä saarella, niin olkoot niin. Jos sillä oli jotain tekemistä niiden kanssa, niin olkoot niin. Minä en kysele miksi niin oli. Minä hyväksyin sen. Minut oli pistetty tänne leikkimään Kuolemaa joten minä leikkisin sen leikin loppuun asti.
Sitten korvani erottivat lähestyvän laukan askeleet. Joku juoksi virran viertä kohti paikkaa jossa minä seisoin. Lähestyvä lähes musta hevonen kuitenkin hidasti vauhtiaan kun huomasi minut. Hidasti, mutta ei pysähtynyt. Ei ennen kuin huomasi kuolleen hevosen. Sitten se epäröi. Käänsin pääni sitä kohti ja näin sen jäykistyvän. Ei mikään yllätys sinänsä. Yllätys oli enemmänkin se mitä se sanoi.
"Ei! Ei voi olla! Minä en nuku nyt. Sinä et ole siinä. Mene pois!" Tuo tamma sanoi. Aivan kuin se olisi ehkä nähnyt minut aiemminkin. Hyvin ilmeisesti unessaan koska se puhui siitä, ettei nukkunut nyt. En kuitenkaan tiedä millaista unta se oli nähnyt. "Minä aion elää! Sinä et vie minua!" No tämä oli jo tutumpaa, mutta ei en minä ketään aikonut viedä. Jos sitä olisi huvittanut, se olisi saanut juosta itse sinne Helvettinsä portille. Ei minulla myöskään ollut aikomustakaan lähteäkään sen käskystä. Räpäytin hitaasti sille keltaisia silmiäni ja pysyin ääneti. No en olisi kuollaksenikaan voinut sille mitään sanoakaan. Olin menettänyt ääneni silloin kun minusta tuli Kuolema. Ainoa ääni jonka saisin aikaa olisi se rahiseva hiljainen ääni. Mitään muuta kurkustani ei enää ikinä lähtisi.
((Tästä tuli aika mitätön postaus, mutta kun pitäisi mennä nukkumaan eikä aivot toimi. Anteeksi... jatka toki jos haluat.))