Post by Shadowfox on Feb 21, 2015 17:48:03 GMT 1
Tästä nyt tuli tällainen, enimmäkseen unesta kertovaa, toivottavasti ei haittaa!
Minä... Yksin... Yksinäisyys tuntui tällä hetkellä hyvin tutulta, kuin olisin ollut pitkiä aikoja paikoillani, ypöyksin. Se ei tuntunut pahalta, vain oudon tutulta. En tuntenut muuta kuin kivun, joka jyskytti selässäni ja kyljissäni joka hetki. Katselin etäisesti Chasityn puolelle, kunnes en enää nähnyt edessäni avautuvaa maisemaa.
Näin kirkkaan valon. Se oli räiskyvä, ja punaisenoranssi, kuin tuli. Se alkoi hiljalleen muuntautua hahmoksi, joka alkoi näyttää hevosolennolta. Ympäristö muuntautui yhtäkkiä verenpunaiseksi, ja kauempana loimusi valtava rovio, jossa kaksi olentoa -joiden muotoa en erottanut- polttivat verisiä hevosten ruhoja. Hahmo, jonka olin ensin nähnyt, asteli lähemmäksi. Kuulin käärmeiden sihinää, ja vaitonaista murahtelua. Kylmät väreet hiipivat selkäpiilleni. Hahmo läheni, kunnes erotin sen kokonaan. Se oli valtavankokoinen friisiläishevonen, jonka oikean silmän paikalla oli vain musta ja verinen kuoppa. Hevosella ei ollut turpaa, vaan valtava pedon kita kera terävine hampaineen. Sen kaulaan oli kietoutunut kymmenisen kalkkarokäärmettä, jotka sihisivät ja heiluttivat häntäpäätänsä agressiivisen näköisinä. Hahmolla oli suden kynnet ja lepakon siivet. Ja sen vatsa... Vatsa oli revitty auki, niin että kylkiluut näkyivät ulkona, ja verta valui valtoimenaan punaiseen maahan.
"Tervehdin Helvettiin meneviä..." Hahmo sihisi ja murisi vaimeasti, raapien kynsillään maata. Peräännyin.
"Älä pelkää, tai joudun käyttämään kovia otteita" Se sihisi. "Tule tänne."
Peräännyin edelleen, ja hahmon ilme muuttui agressiiviseksi. "Jos niin kerran haluat."
Nyt käännyin, ja lähdin laukkaamaan, sydän jyskyttäen. Olento lähti salamannopeasti perääni. Se laukkasi yhä vain aina kovempaa, kunnes saavutti minut. Se iski hampaansa takapuoleeni, ja heitti minut kyljelleni maahan.
"Älä yritä paeta minua..." Olento sanoi, nyt painostavalla ja agressiivisella äänensävyllä. Ääni kuulosti jäätävän vihaiselta ja käskevältä. En uskaltanut liikahtaakaan.
Olin paikoillani puolisen minuuttia. Sitten, olennon siirtäessä katseensa sekunniksi pariksi toisaalle, ampaisin äkkiä ylös, ja juoksin kohti kaukaa edessäni erottuvaa valkoista, puhdasta valoa. Juoksin niin lujaa kuin ikinä pääsin. Takapuoleeni sattui, ja puremajäljestä vuoti verta. Juoksin hetki hetkeltä lähemmäksi valoa, mutta en tuntunut pääsevän lähemmäs lainkaan. Yhtäkkiä valo katosi. Tein äkillisen jarrutuksen, ja olin kääntymässä toiseen suuntaan, mutta hevoshahmo saavuttu minut, ja tarttui terävillä hampaillaan minua jälleen takapuolesta, ja riuhtaisi minut kyljelleen maahan. En ehtinyt tehdä mitään, kun olento paukautti minua kaviollaan päähäni, ja kadotin tajuntani.
Mutta kuin seuraavassa hetkessä, olin hereillä. Roikuin olennon selän päällä sen lentäessä rovion luo. Laskeuduimme. Olento heitti minut alas selästään, eikä ollut tajunnut minun olevan hereillä. Rovion luona oli kaksi friisiläishevosta, joiden selän ja kylkien kohdalta puuttui nahka sekä liha, niin että luut ja sisäelimet paistoivat läpi.
"Mitä teemme tuolle teidän helvetillinen korkeutenne?"
"Samoin kuin kaikille. Mutta poistukaa hetkeksi" Olento sihisi, ja sen ääni oli hyvin käskevä. Kaksi hevosta poistuivat. "Tiedän kyllä, että olet hereillä."
En voinut liikahtaakaan, en avata silmiäni. Hahmo kumartui luokseni, ja tunsin, kuinka jokin kietoutui kaulaani. Kalkkarokäärmeet... Ja kietoutuivat tiukasti, ja kuristivat minua, kunnes sitten päästivät irti, ja lähtivät. Nousin äkkiä ylös, potkaisin olentoa niin, että se lensi sivuun, ja lähdin laukkaamaan. En päässyt pitkälle, yksi kalkkarokäärme oli kietoutunut takajalkaani, ja kaaduin. Olento murahti pahaenteisesti. Se potkaisi minua kylkeen, että pari kylkiluutani varmasti musertuivat. Hahmo nappasi minua kiinni kyljestä, nosti ilmaan, ja rysäytti maahan. Siinä minulta murtui kylkiluita vielä lisää, ja takajalastani törrötti verinen luu ulkona. Olin verinen, ja hädin tuskin hengissä. En voinut liikahtaa. Olento kutsui kaksi muuta hevosta paikalle, ja ne yhdessä heittivät minut rovioon. Elämäni hiipui.
"Haistakaa te paska. En luovuta koskaan! En kuole vaikka tekisitte mitä. Jään sieluihinne IKUISIKSI ajoiksi!" karjaisin viimeisillä voimillani, ja havahduin siihen. Olin ilmeisesti vajonnut jonkinasteiseen uneen. Mikäköhän helvetti tuo uni oli ollut? Lähdin ravaamaan pitkin joen vartta, mietiskelevän näköisenä.
Unohdin mietteeni pian, ja unohdin kivunkin. Nyt keskityin vain juoksemiseen. Nostin laukan harjoitusravin kautta. Se pursui voimaa ja elämäniloa. Ehkä uneni merkitsi sitä, että olen tuomittu Helvettiin, mutta on parasta nauttia elämästä, kun siihen on vielä aihetta.
Kukas haluaisi jatkaa? :3
Minä... Yksin... Yksinäisyys tuntui tällä hetkellä hyvin tutulta, kuin olisin ollut pitkiä aikoja paikoillani, ypöyksin. Se ei tuntunut pahalta, vain oudon tutulta. En tuntenut muuta kuin kivun, joka jyskytti selässäni ja kyljissäni joka hetki. Katselin etäisesti Chasityn puolelle, kunnes en enää nähnyt edessäni avautuvaa maisemaa.
Näin kirkkaan valon. Se oli räiskyvä, ja punaisenoranssi, kuin tuli. Se alkoi hiljalleen muuntautua hahmoksi, joka alkoi näyttää hevosolennolta. Ympäristö muuntautui yhtäkkiä verenpunaiseksi, ja kauempana loimusi valtava rovio, jossa kaksi olentoa -joiden muotoa en erottanut- polttivat verisiä hevosten ruhoja. Hahmo, jonka olin ensin nähnyt, asteli lähemmäksi. Kuulin käärmeiden sihinää, ja vaitonaista murahtelua. Kylmät väreet hiipivat selkäpiilleni. Hahmo läheni, kunnes erotin sen kokonaan. Se oli valtavankokoinen friisiläishevonen, jonka oikean silmän paikalla oli vain musta ja verinen kuoppa. Hevosella ei ollut turpaa, vaan valtava pedon kita kera terävine hampaineen. Sen kaulaan oli kietoutunut kymmenisen kalkkarokäärmettä, jotka sihisivät ja heiluttivat häntäpäätänsä agressiivisen näköisinä. Hahmolla oli suden kynnet ja lepakon siivet. Ja sen vatsa... Vatsa oli revitty auki, niin että kylkiluut näkyivät ulkona, ja verta valui valtoimenaan punaiseen maahan.
"Tervehdin Helvettiin meneviä..." Hahmo sihisi ja murisi vaimeasti, raapien kynsillään maata. Peräännyin.
"Älä pelkää, tai joudun käyttämään kovia otteita" Se sihisi. "Tule tänne."
Peräännyin edelleen, ja hahmon ilme muuttui agressiiviseksi. "Jos niin kerran haluat."
Nyt käännyin, ja lähdin laukkaamaan, sydän jyskyttäen. Olento lähti salamannopeasti perääni. Se laukkasi yhä vain aina kovempaa, kunnes saavutti minut. Se iski hampaansa takapuoleeni, ja heitti minut kyljelleni maahan.
"Älä yritä paeta minua..." Olento sanoi, nyt painostavalla ja agressiivisella äänensävyllä. Ääni kuulosti jäätävän vihaiselta ja käskevältä. En uskaltanut liikahtaakaan.
Olin paikoillani puolisen minuuttia. Sitten, olennon siirtäessä katseensa sekunniksi pariksi toisaalle, ampaisin äkkiä ylös, ja juoksin kohti kaukaa edessäni erottuvaa valkoista, puhdasta valoa. Juoksin niin lujaa kuin ikinä pääsin. Takapuoleeni sattui, ja puremajäljestä vuoti verta. Juoksin hetki hetkeltä lähemmäksi valoa, mutta en tuntunut pääsevän lähemmäs lainkaan. Yhtäkkiä valo katosi. Tein äkillisen jarrutuksen, ja olin kääntymässä toiseen suuntaan, mutta hevoshahmo saavuttu minut, ja tarttui terävillä hampaillaan minua jälleen takapuolesta, ja riuhtaisi minut kyljelleen maahan. En ehtinyt tehdä mitään, kun olento paukautti minua kaviollaan päähäni, ja kadotin tajuntani.
Mutta kuin seuraavassa hetkessä, olin hereillä. Roikuin olennon selän päällä sen lentäessä rovion luo. Laskeuduimme. Olento heitti minut alas selästään, eikä ollut tajunnut minun olevan hereillä. Rovion luona oli kaksi friisiläishevosta, joiden selän ja kylkien kohdalta puuttui nahka sekä liha, niin että luut ja sisäelimet paistoivat läpi.
"Mitä teemme tuolle teidän helvetillinen korkeutenne?"
"Samoin kuin kaikille. Mutta poistukaa hetkeksi" Olento sihisi, ja sen ääni oli hyvin käskevä. Kaksi hevosta poistuivat. "Tiedän kyllä, että olet hereillä."
En voinut liikahtaakaan, en avata silmiäni. Hahmo kumartui luokseni, ja tunsin, kuinka jokin kietoutui kaulaani. Kalkkarokäärmeet... Ja kietoutuivat tiukasti, ja kuristivat minua, kunnes sitten päästivät irti, ja lähtivät. Nousin äkkiä ylös, potkaisin olentoa niin, että se lensi sivuun, ja lähdin laukkaamaan. En päässyt pitkälle, yksi kalkkarokäärme oli kietoutunut takajalkaani, ja kaaduin. Olento murahti pahaenteisesti. Se potkaisi minua kylkeen, että pari kylkiluutani varmasti musertuivat. Hahmo nappasi minua kiinni kyljestä, nosti ilmaan, ja rysäytti maahan. Siinä minulta murtui kylkiluita vielä lisää, ja takajalastani törrötti verinen luu ulkona. Olin verinen, ja hädin tuskin hengissä. En voinut liikahtaa. Olento kutsui kaksi muuta hevosta paikalle, ja ne yhdessä heittivät minut rovioon. Elämäni hiipui.
"Haistakaa te paska. En luovuta koskaan! En kuole vaikka tekisitte mitä. Jään sieluihinne IKUISIKSI ajoiksi!" karjaisin viimeisillä voimillani, ja havahduin siihen. Olin ilmeisesti vajonnut jonkinasteiseen uneen. Mikäköhän helvetti tuo uni oli ollut? Lähdin ravaamaan pitkin joen vartta, mietiskelevän näköisenä.
Unohdin mietteeni pian, ja unohdin kivunkin. Nyt keskityin vain juoksemiseen. Nostin laukan harjoitusravin kautta. Se pursui voimaa ja elämäniloa. Ehkä uneni merkitsi sitä, että olen tuomittu Helvettiin, mutta on parasta nauttia elämästä, kun siihen on vielä aihetta.
Kukas haluaisi jatkaa? :3