Post by Raven on Feb 21, 2015 4:04:07 GMT 1
Varsa
jatkoa Thunderin 'Tarina totuudesta'
Ensin minä tuskin huomasin niitä kahta hevosta jotka kiirehtivät luokseni juuri kun olin vähällä menettää taas jalansijan tai pikemminkin loukkaantunut jalkani oli lähes antaa periksi. Kuoleman kohdattuani asiat olivat taas alkaneet luisua. Minusta tuntui sekavalta. Enemmän sekavalta kuin aiemmin. Näin asioita joista en ollut varma mikä oli totta ja mikä ei. Niinpä olin oikeastaan täysin typertynyt kun en vain valahtanut tästä harhasta läpi vaan tömähdin vasten lihaksikasta ruskeaa kylkeä. Toinenkin hevonen tuli toiselle puolelle tukemaan minua ja he ohjasivat minut sen yksinäisen tammen luokse. Olin liian sekaisin väittääkseni vastaan kun minun käskettiin levätä siellä. Lyyhistyin vain jalkojeni päälle ja laskin pääni niin alas, että turpani kosketti ruohoa. ne kaksi hevosta puhuivat jotain joka meni minulta ohitse. Minäkin taisin puhua jotain, mutta en niille. Minä puhuin aaveille. Niitä oli kaikkialla ympärillämme.
Minulta meni lähes ohi sekin kun minulta kysyttiin jotain. Ehkä tulin sen verran järkiini, että viimein hahmotin, että luonani oli minua paljon suurempi tamma. Hämärästi muistelin, että olisin nähnyt tämän aiemmin jossain, mutta en muistanut missä. Näin myös nuoremman punertava karvaisen tamman kirmaavan hieman kauemmas, mutta sitten tämä näytti muuttavan mielensä ja hivuttautui takaisin lähemmäs varovasti kuin ei haluaisi häiritä ketään. Olin varmasti nähnyt myös tuon nuoren tamman jossain. Ikäväkseni minun täytyi taas todeta etten muistanut missä. En varmaan ollut tehnyt mitään pahaa näille kahdelle. Ainakin toivoin niin. Jos olisin eivät he kai olisi olleet niin rauhallisina siellä.
Sain vastattua sille vanhemmalle tammalle vaikka minusta tuntui että minun olisi pitänyt mieluummin ajaa ne pois. Ennen kuin jotain tapahtuisi. En voinut taata mitään niin sekavassa tilassa. Kai minä kerroin pitäväni tarinoista. Ääneni kuulosti niin etäisen vieraalta. Höristelin kuitenkin korviani kun se tamma alkoi kertoa surullista tarinaansa. Se ei ollut mukava tarina kuulla, mutta minä olin kuullut monia samanlaisia... liian monia samanlaisia. Sen tamman itku sai minut hieman vaivaantuneeksi koska en tiennyt mitä tehdä sen päätettyä tarinansa. Olin kai elänyt liian kauan yksin. Minä olin pahoillani sen puolesta, mutta en osannut tehdä mitään. "Se oli surullinen tarina... Olen pahoillani kumppanisi ja varsasi puolesta." Sanoin hiljaa sitten.
Vilkaisin ainoalla silmälläni sinne missä se toinen tamma oli. Se oli nähnyt myös ystävänsä alkavan itkeä ja tuli nyt kohti. Käänsin katseeni siitä ja niin myös tuosta ardennerista. En tiedä, minun ei ehkä olisi pitänyt, mutta valuin taas kohti sitä sekavaa tilaa. Olisi pitänyt pysyä hiljaa sillä se mitä kerroin ei piristäisi tätä tammaa. Tuskin sitä edes kiinnosti.
"Minäkin tiedän tarinan... Eräästä varsasta joka syntyi tuuliselle saarelle." Sanoin hiljaa. En katsonut keneenkään vaan jäänsininen silmäni tuijotti tyhjästi suoraan eteenpäin. Tällä kertaa sen ilme taisi olla levollinen. Hulluus ei koskaan jättänyt minua, mutta tällä hetkellä se pysyi piilossa katseestani. "Tuo varsa syntyi aivan liian aikaisin sille kylmälle saarelle. Se syntyi niin hauraana, ettei se pieni laumantapainen johon se syntyi, uskonut sen näkevän kevään puhkeavan kukkaan. Varsa kuitenkin piti kiinni elämästä ja tahtoi selviytyä. Tahtoi kasvaa suureksi ja mahtavaksi. Unohtaen senkin tosiasian, että nuo hevoset saarella olivat pienikokoisia sopeutuakseen niukkaan ravintoon ja kylmään säähän. Varsa ei koskaan ollut edes nähnyt äitiään isompia hevosia."
"Tässä pienessä hevosyhteisössä se sai myöhemmin itselleen toisia varsoja ystävikseen, mutta varsa oli silti pieni eikä näyttänyt kasvavan samaan tahtiin toisten kanssa. Silti se uskoi... Kuitenkin siitä kesästä saarella tuli normaaliakin kurjempi. Kesä jäi kylmemmäksi kuin yleensä, ruokaa ei ollut riittävästi, mutta pieni yhteisö sinnitteli. Ensimmäisten lumisateiden aikaan kuitenkin saapui vieras lauma. Isoja ja vahvoja hevosia... hyvin nälkäisiä hevosia. Kun tuo lauma löysi yhteisön saarelta, heille ei tullut mieleenkään jakaminen. Vain yksi lauma voisi selvitä siitä talvesta, mutta sen sijaan että lauma olisi vain ajanut yhteisön pois, se hyökkäsi tappaakseen."
"Ensimmäinen joka menetti henkensä oli varsan paras ystävä. Vieraan lauman johtaja heitti sen alas jyrkänteeltä niin että sen murskaantui vesirajaan. Sitten lauma saartoi yhteisön ja teurastus alkoi. Yhteisön jäsenet kaatuivat yksi toisensa jälkeen pelokkaan varsan katsellessa kauhuissaan äitinsä suojaamana. Lauma ei välittänyt oliko kyseessä ori, tamma tai varsa. Kaikkien tuli kuolla. Äiti puolusti hurjasti varsaa, mutta viimein sen voimat pettivät ja lauma repi sen kappaleiksi varsan katsellessa. Sitten olisi varsan oman vuoro...."
"Sen sijaan, tappaminen yhtäkkiä taukosi. Vieras lauma piiritti ruumiiden keskellä seisomaan tärisevää varsaa... Silloin ne alkoivat nauraa. Ensin niiden johtaja ja sitten muu lauma. Ne kutsuivat varsaa säälittäväksi tapaukseksi. Ei tappamisen arvoiseksi. Johtajan käskystä lauma ajoi varsan pois naurun saattelemana. Kuolkoot talven tappamana. Kitukoot hengiltä. Varsa oli niille suuri vitsi."
"Ja sinä päivänä tuo varsa kuoli. Sinä päivänä syntyi... hirviö. Pirstaloitunut olento joka eli kostolle. Se olento sinnitteli talven yli kaikkien oletusten vastaisesti, se kasvoi, koulutti itseään, näki kuolemaa ympärillään, teki hirveitä asioita aina välillä sisäisen petonsa ajamana, mutta toisaalta se eli tarinoissa. Sillä noissa tarinoissa sen lauma ei koskaan kuollut."
"Kun aikaa kului, se uskoi pystyvänsä saavuttamaan päämääränsä. Se palasi takaisin lauman luokse vaatimaan oikeutta, haastamaan johtajan jonka naurun se kuuli päässään yhäkin... Loppujen lopuksi se ei päässyt koskaan lähellekään johtajaa. Lauma kävi sen kimppuun. Ne repivät ja potkivat sitä. Se menetti toisen silmänsä. Se oli lopulta niin täynnä haavoja ja ruhjeita ettei pystynyt enää taistelemaan vastaan. Sen vaatimus kaikui kuuroille korville.... Lauma ajoi sen lopulta jyrkänteeltä mereen."
Minä vaikenin ja hetken oli aivan hiljaista. Minä en jatkaisi tätä tarinaa. En pystynyt. Muistini ei kerta kaikkiaan riittänyt. Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun se oli kerrottu muille kuin aaveille. Tämä myös tulisi olla viimeinen kerta kun elävä olento sen kuuli. Minä en tuntenut yhtään mitään. Pelkää hiljaista turtumusta.
"Olen pahoillani..." Kuulin jomman kumman noista tammoista sanovan. En yhtäkkiä ollut aivan varma kumpi niistä puhui. Käänsin katseeni noihin kahteen hevoseen jotka olivat siellä tulemassa toisiaan. Minä ehkä tunsin pientä kateitta siitä, että niillä oli joku ja minä olin yksin. Mutta niin sen kuului mennäkin. Oikeastaan suurin tuntemukseni silloin oli hämmennys. Räpäytin ainoaa silmääni.
"Mistä?" Kysyin ja nuo tammat vilkaisivat toisiaan. Olin entistä hämmentyneempi ja äkkiä tahdoin vain paeta. Koetin jopa nousta seisomaan, mutta en saanut takajalkojani alleni. Kuulin jonkinlaista kohinaa korvissani kuin merenaaltoja enkä enää tavoittanut ajatuksiani. Kun tuo kohina yllättäen väistyi ja maisema jälleen kirkastui edessäni minä jäin ansaan, harhaan. Mutta minä näin äitini.
"Äiti? Äiti! Minä olen kaivannut sinua." Sanoin ääneni kuulostaen huolettomalta, nuoremmalta. Koetin päästä lähemmäs tuota tamma joka näytti äidiltäni, mutta miksi se kavahti minua? Miksi sen ilmeessä oli kummaa epävarmuutta? "Äiti?" Silloin näin että pienempi hevonen sen vieressä oli...: Sira! Sira! Ihanaa sinä olet täällä myös!" Haistoin metallisen hajun ennen kuin tunsin jonkin märän ja tahmean valuvan sieraimestani, mutta minä en välittänyt siitä.
((Cherry tai Thunder kumpi haluaa voi jatkaa. Tehkää Yeto hämmentyneeksi.))
jatkoa Thunderin 'Tarina totuudesta'
Ensin minä tuskin huomasin niitä kahta hevosta jotka kiirehtivät luokseni juuri kun olin vähällä menettää taas jalansijan tai pikemminkin loukkaantunut jalkani oli lähes antaa periksi. Kuoleman kohdattuani asiat olivat taas alkaneet luisua. Minusta tuntui sekavalta. Enemmän sekavalta kuin aiemmin. Näin asioita joista en ollut varma mikä oli totta ja mikä ei. Niinpä olin oikeastaan täysin typertynyt kun en vain valahtanut tästä harhasta läpi vaan tömähdin vasten lihaksikasta ruskeaa kylkeä. Toinenkin hevonen tuli toiselle puolelle tukemaan minua ja he ohjasivat minut sen yksinäisen tammen luokse. Olin liian sekaisin väittääkseni vastaan kun minun käskettiin levätä siellä. Lyyhistyin vain jalkojeni päälle ja laskin pääni niin alas, että turpani kosketti ruohoa. ne kaksi hevosta puhuivat jotain joka meni minulta ohitse. Minäkin taisin puhua jotain, mutta en niille. Minä puhuin aaveille. Niitä oli kaikkialla ympärillämme.
Minulta meni lähes ohi sekin kun minulta kysyttiin jotain. Ehkä tulin sen verran järkiini, että viimein hahmotin, että luonani oli minua paljon suurempi tamma. Hämärästi muistelin, että olisin nähnyt tämän aiemmin jossain, mutta en muistanut missä. Näin myös nuoremman punertava karvaisen tamman kirmaavan hieman kauemmas, mutta sitten tämä näytti muuttavan mielensä ja hivuttautui takaisin lähemmäs varovasti kuin ei haluaisi häiritä ketään. Olin varmasti nähnyt myös tuon nuoren tamman jossain. Ikäväkseni minun täytyi taas todeta etten muistanut missä. En varmaan ollut tehnyt mitään pahaa näille kahdelle. Ainakin toivoin niin. Jos olisin eivät he kai olisi olleet niin rauhallisina siellä.
Sain vastattua sille vanhemmalle tammalle vaikka minusta tuntui että minun olisi pitänyt mieluummin ajaa ne pois. Ennen kuin jotain tapahtuisi. En voinut taata mitään niin sekavassa tilassa. Kai minä kerroin pitäväni tarinoista. Ääneni kuulosti niin etäisen vieraalta. Höristelin kuitenkin korviani kun se tamma alkoi kertoa surullista tarinaansa. Se ei ollut mukava tarina kuulla, mutta minä olin kuullut monia samanlaisia... liian monia samanlaisia. Sen tamman itku sai minut hieman vaivaantuneeksi koska en tiennyt mitä tehdä sen päätettyä tarinansa. Olin kai elänyt liian kauan yksin. Minä olin pahoillani sen puolesta, mutta en osannut tehdä mitään. "Se oli surullinen tarina... Olen pahoillani kumppanisi ja varsasi puolesta." Sanoin hiljaa sitten.
Vilkaisin ainoalla silmälläni sinne missä se toinen tamma oli. Se oli nähnyt myös ystävänsä alkavan itkeä ja tuli nyt kohti. Käänsin katseeni siitä ja niin myös tuosta ardennerista. En tiedä, minun ei ehkä olisi pitänyt, mutta valuin taas kohti sitä sekavaa tilaa. Olisi pitänyt pysyä hiljaa sillä se mitä kerroin ei piristäisi tätä tammaa. Tuskin sitä edes kiinnosti.
"Minäkin tiedän tarinan... Eräästä varsasta joka syntyi tuuliselle saarelle." Sanoin hiljaa. En katsonut keneenkään vaan jäänsininen silmäni tuijotti tyhjästi suoraan eteenpäin. Tällä kertaa sen ilme taisi olla levollinen. Hulluus ei koskaan jättänyt minua, mutta tällä hetkellä se pysyi piilossa katseestani. "Tuo varsa syntyi aivan liian aikaisin sille kylmälle saarelle. Se syntyi niin hauraana, ettei se pieni laumantapainen johon se syntyi, uskonut sen näkevän kevään puhkeavan kukkaan. Varsa kuitenkin piti kiinni elämästä ja tahtoi selviytyä. Tahtoi kasvaa suureksi ja mahtavaksi. Unohtaen senkin tosiasian, että nuo hevoset saarella olivat pienikokoisia sopeutuakseen niukkaan ravintoon ja kylmään säähän. Varsa ei koskaan ollut edes nähnyt äitiään isompia hevosia."
"Tässä pienessä hevosyhteisössä se sai myöhemmin itselleen toisia varsoja ystävikseen, mutta varsa oli silti pieni eikä näyttänyt kasvavan samaan tahtiin toisten kanssa. Silti se uskoi... Kuitenkin siitä kesästä saarella tuli normaaliakin kurjempi. Kesä jäi kylmemmäksi kuin yleensä, ruokaa ei ollut riittävästi, mutta pieni yhteisö sinnitteli. Ensimmäisten lumisateiden aikaan kuitenkin saapui vieras lauma. Isoja ja vahvoja hevosia... hyvin nälkäisiä hevosia. Kun tuo lauma löysi yhteisön saarelta, heille ei tullut mieleenkään jakaminen. Vain yksi lauma voisi selvitä siitä talvesta, mutta sen sijaan että lauma olisi vain ajanut yhteisön pois, se hyökkäsi tappaakseen."
"Ensimmäinen joka menetti henkensä oli varsan paras ystävä. Vieraan lauman johtaja heitti sen alas jyrkänteeltä niin että sen murskaantui vesirajaan. Sitten lauma saartoi yhteisön ja teurastus alkoi. Yhteisön jäsenet kaatuivat yksi toisensa jälkeen pelokkaan varsan katsellessa kauhuissaan äitinsä suojaamana. Lauma ei välittänyt oliko kyseessä ori, tamma tai varsa. Kaikkien tuli kuolla. Äiti puolusti hurjasti varsaa, mutta viimein sen voimat pettivät ja lauma repi sen kappaleiksi varsan katsellessa. Sitten olisi varsan oman vuoro...."
"Sen sijaan, tappaminen yhtäkkiä taukosi. Vieras lauma piiritti ruumiiden keskellä seisomaan tärisevää varsaa... Silloin ne alkoivat nauraa. Ensin niiden johtaja ja sitten muu lauma. Ne kutsuivat varsaa säälittäväksi tapaukseksi. Ei tappamisen arvoiseksi. Johtajan käskystä lauma ajoi varsan pois naurun saattelemana. Kuolkoot talven tappamana. Kitukoot hengiltä. Varsa oli niille suuri vitsi."
"Ja sinä päivänä tuo varsa kuoli. Sinä päivänä syntyi... hirviö. Pirstaloitunut olento joka eli kostolle. Se olento sinnitteli talven yli kaikkien oletusten vastaisesti, se kasvoi, koulutti itseään, näki kuolemaa ympärillään, teki hirveitä asioita aina välillä sisäisen petonsa ajamana, mutta toisaalta se eli tarinoissa. Sillä noissa tarinoissa sen lauma ei koskaan kuollut."
"Kun aikaa kului, se uskoi pystyvänsä saavuttamaan päämääränsä. Se palasi takaisin lauman luokse vaatimaan oikeutta, haastamaan johtajan jonka naurun se kuuli päässään yhäkin... Loppujen lopuksi se ei päässyt koskaan lähellekään johtajaa. Lauma kävi sen kimppuun. Ne repivät ja potkivat sitä. Se menetti toisen silmänsä. Se oli lopulta niin täynnä haavoja ja ruhjeita ettei pystynyt enää taistelemaan vastaan. Sen vaatimus kaikui kuuroille korville.... Lauma ajoi sen lopulta jyrkänteeltä mereen."
Minä vaikenin ja hetken oli aivan hiljaista. Minä en jatkaisi tätä tarinaa. En pystynyt. Muistini ei kerta kaikkiaan riittänyt. Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun se oli kerrottu muille kuin aaveille. Tämä myös tulisi olla viimeinen kerta kun elävä olento sen kuuli. Minä en tuntenut yhtään mitään. Pelkää hiljaista turtumusta.
"Olen pahoillani..." Kuulin jomman kumman noista tammoista sanovan. En yhtäkkiä ollut aivan varma kumpi niistä puhui. Käänsin katseeni noihin kahteen hevoseen jotka olivat siellä tulemassa toisiaan. Minä ehkä tunsin pientä kateitta siitä, että niillä oli joku ja minä olin yksin. Mutta niin sen kuului mennäkin. Oikeastaan suurin tuntemukseni silloin oli hämmennys. Räpäytin ainoaa silmääni.
"Mistä?" Kysyin ja nuo tammat vilkaisivat toisiaan. Olin entistä hämmentyneempi ja äkkiä tahdoin vain paeta. Koetin jopa nousta seisomaan, mutta en saanut takajalkojani alleni. Kuulin jonkinlaista kohinaa korvissani kuin merenaaltoja enkä enää tavoittanut ajatuksiani. Kun tuo kohina yllättäen väistyi ja maisema jälleen kirkastui edessäni minä jäin ansaan, harhaan. Mutta minä näin äitini.
"Äiti? Äiti! Minä olen kaivannut sinua." Sanoin ääneni kuulostaen huolettomalta, nuoremmalta. Koetin päästä lähemmäs tuota tamma joka näytti äidiltäni, mutta miksi se kavahti minua? Miksi sen ilmeessä oli kummaa epävarmuutta? "Äiti?" Silloin näin että pienempi hevonen sen vieressä oli...: Sira! Sira! Ihanaa sinä olet täällä myös!" Haistoin metallisen hajun ennen kuin tunsin jonkin märän ja tahmean valuvan sieraimestani, mutta minä en välittänyt siitä.
((Cherry tai Thunder kumpi haluaa voi jatkaa. Tehkää Yeto hämmentyneeksi.))