Post by Raven on Feb 20, 2015 15:22:03 GMT 1
Tuonelan lautturi tanssiin taas vie
Jatkoa Conanin tarinalle 'Voitto'
Se suuri hiirakko ori vakuutti ettei minua vahingoittaisi täällä. Niin ja missähän ihmeessä täällä edes meinasi? Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mutta en edes vaivautunut kysymään. Olisi se kai kertonut, mutta minä olin jo tarpeeksi häpeissäni siitä, että minut oltiin edes nähty tässä sekavassa tilassa ja puolikuntoisena etten harmiltani saanut kysyttyä edes tuon orin nimeä. Silti minä olisin sille velkaa henkeni ja kunniani vaati minua maksamaan sen jonain päivänä tai muuten jäisin taas ikuiseen häpeään. Painoin mieleeni miltä tuo ori näytti jotta voisin maksaa sille velkani sitten joskus vaikka tavallaan minä olin myös erittäin harmissani siitä, että se oli riistänyt minulta kuolemisen mahdollisuuden. Jokin kuitenkin kuiskutti taas korvaani, että minulla olisi edelleen toinenkin velka maksettavana. Verinen velka. Kosto. En voisi lähteä ennen sitä, mutta sen jälkeen voisin hyvin kuolla pois. Minä elin kostolleni. Tuo vieras ori oli tuonut minut takaisin kuoleman porteilta jotta voisin toteuttaa määränpääni.
Orin mentyä luolaan taas pelmahti joukko hevosia jotka osoittautuivat parantajiksi. Minä inhosin niitä, niiden huolenpitoa ja yrttejä. Olisin halunnut käskeä niiden painua sinne missä pippuri kasvaa, mutta hillitsin kieleni ja päätin hiljaa kärsiä niiden hääräilystä. Jos en antaisi niiden auttaa, en ikinä pääsisi poiskaan täältä.
Ensin nuo parantajat koettivat puhutella minua, mutta kun huomasivat ettei minulla ollut aikomustakaan puhua takaisin, ne antoivat olla. Kuiskuttelivat vain keskenään ja silloin sain tietää, että se suuri ori oli nimeltään Conan. Minulla kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin sain harottua sekavasta mielestäni tiedon, että Conan oli sen Telantes-lauman johtaja. En ollut yllättynyt... en oikeastaan. tai no olin yllättynyt siitä miksi se oli auttanut tällaista laumatonta. Muistelin sitä mitä se oli koettanut kertoa minulle ennen kuin aloitti tarinan kertomisen. Ei hitto! En vieläkään ymmärtänyt, mutta ymmärsin että tarjouksesta huolimatta minun tuli häipyä mahdollisimman pian. Olin ehkä henkeni velkaa sille ja sen maksain joku päivä, mutta jos minun odotettiin liittyvän tähän laumaan, niin minulla ei tosiaan ollut mitään aikomusta. Minun laiseni eivät pystyneet olemaan laumassa.
Odotin, että nuo parantajat saivat työnsä hoidettua ja menivät pois. Sitten odotin vielä hieman lisää ennen kuin olin varma ettei kukaan ollut siellä tai tulisi sinne ihan pian. Pakottauduin sitten taas hivuttautumaan jaloilleni. Taas se huimauksen ja voimattomuuden tunne iskivät takaisin, mutta kivun oli suurelta osin turruttaneet nuo yritit jota minulle oli annettu ja hierottu haavoihin. Huojuin, mutta pystyin jaloillani. Silti minun täytyi odottaa vielä hetki ennen kuin varovasti askel kerrallaan tuskallisen hitaasti ontuen lähin etenemään luolan suulle. Toivoin, ettei kukaan näkisi minua tai jos näkisivät antaisivat vain olla. Tämä laumahan ei hyväksynyt heikkoja. Eikö se niin ollut? Tuskinpa he silloin estäisivät.
Pysähdyin luolan suulla vilkaisemaan ympärilleni ja jatkoin sitten matkaa. Minusta tuntui pikku hiljaa varmajalkaisemmalta ja etenemiseni muuttui hieman reippaammaksi. Jätin taakseni tuon luolan ja lauman enkä kuullut kenenkään huutavan perääni. Silti en tiennyt minne olin menossa. Seurasin tuulta kunnes se vei minut sinne missä ruoho oli vehreämpää. En pysähtynyt syömään vaan jatkoin matkaa lähes omissa ajatuksissani. Sitten jokin pahaenteinen tunne yllättäen valtasi minut. Se tunne leijaili varoittavana ilmassa ja repäisi minut hetkessä pois haavemaailmastani.
Pysähdyin ja silloin näin sen rujon hevosen harhastani rannalla. Musta hevonen oudon keltaisine silmineen ja kun se käänsi päätään näin tuon luiden ja jänteiden koristaman virneen. Tuijotin sitä ja se tuijotti minua takaisin enkä tiedä kuinka kauan tuota tuijotuskilpailua edes kesti. Se oli aivan hiljaa, mutta säteili jotain synkän varoittavaa ja minä tiesin mikä se oli. Minä en kuitenkaan paennut vaan koin erittäin ristiriitaisia tunteita jotka naulitsivat minut maahan tuijottamaan sitä. Sitten yhtäkkiä rauha. Rentouduin ja räpäytin silmiäni hitaasti kunnes kohdistin taas jäänsinisen katseeni tuohon hevoseen.
"Ei tänään...Ei tänään, toveri" Sanoin sille päättäväisesti. Musta hevonen räpäytti minulle omia silmiään takaisin ja näytti nyökkäävän kunnes käänsi katseensa jälleen pois.
Jatkoin Matkaani ohitse siitä, mutta kun vilkaisin taakseni, Kuolema oli kadonnut. Täysin hiljaa aivan kuin se olisi haihtunut ilmaan. En jäänyt pohtimaan pidemmäksi aikaa vaan jatkoin yhä matkaani ei-minnekään.
((Jos joku haluaa Yeton ottaa mukaan niin siitä vain. Yeto haluaisi tosin liittyä Cherryn ja Thudnerin seuraan jos siitä ei vain hirveästi haittaa olisi.))
Jatkoa Conanin tarinalle 'Voitto'
Se suuri hiirakko ori vakuutti ettei minua vahingoittaisi täällä. Niin ja missähän ihmeessä täällä edes meinasi? Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mutta en edes vaivautunut kysymään. Olisi se kai kertonut, mutta minä olin jo tarpeeksi häpeissäni siitä, että minut oltiin edes nähty tässä sekavassa tilassa ja puolikuntoisena etten harmiltani saanut kysyttyä edes tuon orin nimeä. Silti minä olisin sille velkaa henkeni ja kunniani vaati minua maksamaan sen jonain päivänä tai muuten jäisin taas ikuiseen häpeään. Painoin mieleeni miltä tuo ori näytti jotta voisin maksaa sille velkani sitten joskus vaikka tavallaan minä olin myös erittäin harmissani siitä, että se oli riistänyt minulta kuolemisen mahdollisuuden. Jokin kuitenkin kuiskutti taas korvaani, että minulla olisi edelleen toinenkin velka maksettavana. Verinen velka. Kosto. En voisi lähteä ennen sitä, mutta sen jälkeen voisin hyvin kuolla pois. Minä elin kostolleni. Tuo vieras ori oli tuonut minut takaisin kuoleman porteilta jotta voisin toteuttaa määränpääni.
Orin mentyä luolaan taas pelmahti joukko hevosia jotka osoittautuivat parantajiksi. Minä inhosin niitä, niiden huolenpitoa ja yrttejä. Olisin halunnut käskeä niiden painua sinne missä pippuri kasvaa, mutta hillitsin kieleni ja päätin hiljaa kärsiä niiden hääräilystä. Jos en antaisi niiden auttaa, en ikinä pääsisi poiskaan täältä.
Ensin nuo parantajat koettivat puhutella minua, mutta kun huomasivat ettei minulla ollut aikomustakaan puhua takaisin, ne antoivat olla. Kuiskuttelivat vain keskenään ja silloin sain tietää, että se suuri ori oli nimeltään Conan. Minulla kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin sain harottua sekavasta mielestäni tiedon, että Conan oli sen Telantes-lauman johtaja. En ollut yllättynyt... en oikeastaan. tai no olin yllättynyt siitä miksi se oli auttanut tällaista laumatonta. Muistelin sitä mitä se oli koettanut kertoa minulle ennen kuin aloitti tarinan kertomisen. Ei hitto! En vieläkään ymmärtänyt, mutta ymmärsin että tarjouksesta huolimatta minun tuli häipyä mahdollisimman pian. Olin ehkä henkeni velkaa sille ja sen maksain joku päivä, mutta jos minun odotettiin liittyvän tähän laumaan, niin minulla ei tosiaan ollut mitään aikomusta. Minun laiseni eivät pystyneet olemaan laumassa.
Odotin, että nuo parantajat saivat työnsä hoidettua ja menivät pois. Sitten odotin vielä hieman lisää ennen kuin olin varma ettei kukaan ollut siellä tai tulisi sinne ihan pian. Pakottauduin sitten taas hivuttautumaan jaloilleni. Taas se huimauksen ja voimattomuuden tunne iskivät takaisin, mutta kivun oli suurelta osin turruttaneet nuo yritit jota minulle oli annettu ja hierottu haavoihin. Huojuin, mutta pystyin jaloillani. Silti minun täytyi odottaa vielä hetki ennen kuin varovasti askel kerrallaan tuskallisen hitaasti ontuen lähin etenemään luolan suulle. Toivoin, ettei kukaan näkisi minua tai jos näkisivät antaisivat vain olla. Tämä laumahan ei hyväksynyt heikkoja. Eikö se niin ollut? Tuskinpa he silloin estäisivät.
Pysähdyin luolan suulla vilkaisemaan ympärilleni ja jatkoin sitten matkaa. Minusta tuntui pikku hiljaa varmajalkaisemmalta ja etenemiseni muuttui hieman reippaammaksi. Jätin taakseni tuon luolan ja lauman enkä kuullut kenenkään huutavan perääni. Silti en tiennyt minne olin menossa. Seurasin tuulta kunnes se vei minut sinne missä ruoho oli vehreämpää. En pysähtynyt syömään vaan jatkoin matkaa lähes omissa ajatuksissani. Sitten jokin pahaenteinen tunne yllättäen valtasi minut. Se tunne leijaili varoittavana ilmassa ja repäisi minut hetkessä pois haavemaailmastani.
Pysähdyin ja silloin näin sen rujon hevosen harhastani rannalla. Musta hevonen oudon keltaisine silmineen ja kun se käänsi päätään näin tuon luiden ja jänteiden koristaman virneen. Tuijotin sitä ja se tuijotti minua takaisin enkä tiedä kuinka kauan tuota tuijotuskilpailua edes kesti. Se oli aivan hiljaa, mutta säteili jotain synkän varoittavaa ja minä tiesin mikä se oli. Minä en kuitenkaan paennut vaan koin erittäin ristiriitaisia tunteita jotka naulitsivat minut maahan tuijottamaan sitä. Sitten yhtäkkiä rauha. Rentouduin ja räpäytin silmiäni hitaasti kunnes kohdistin taas jäänsinisen katseeni tuohon hevoseen.
"Ei tänään...Ei tänään, toveri" Sanoin sille päättäväisesti. Musta hevonen räpäytti minulle omia silmiään takaisin ja näytti nyökkäävän kunnes käänsi katseensa jälleen pois.
Jatkoin Matkaani ohitse siitä, mutta kun vilkaisin taakseni, Kuolema oli kadonnut. Täysin hiljaa aivan kuin se olisi haihtunut ilmaan. En jäänyt pohtimaan pidemmäksi aikaa vaan jatkoin yhä matkaani ei-minnekään.
((Jos joku haluaa Yeton ottaa mukaan niin siitä vain. Yeto haluaisi tosin liittyä Cherryn ja Thudnerin seuraan jos siitä ei vain hirveästi haittaa olisi.))