Post by Raven on Feb 18, 2015 18:11:11 GMT 1
Jatkaa Conanin Pelastus- tarinaa
Tarina
Minä luulin se olevan jo ohi. Olin tuntenut kuoleman hiipivän kylmän ruumiini ylitse, olin käynyt jo siellä pimeässä. Olin jopa lopettanut hengittämisenkin, mutta ilmeisesti sydämeni jaksoi olla itsepäinen. Se ei vaiennut vaikka kuinka siltä sitä toivoin. Se silti sykki. Hyvin vaimeasti, mutta ei lopettanut. Se palautti jopa minut jälleen hengittämään vaikka kaiken olisi kuulunut jo loppua, mutta jos pysyisin siinä paikoillani niin ehkä se loppuisikin. Sydän ei voinut jaksaa enää kauaa verenhukan ja veden kylmyyden ahdistelemana. Ei vaikka miten itsepäisesti se vielä koetti pitää minut elossa. Minulla ei ollut tahtoa jatkaa enkä sen puoleen ollut enää tajuissakaan, että olisin voinut edes ajatella jatkamisen mahdollisuutta.
Tai ehken minä sittenkään ollut tajuton tai ehkä vain heräsin siitäkin tilasta kun kuulin jonkun saapuneen sinne. Ensin nuo äänet olivat vaimeita ja epäselviä. Olin varma, että vain kuvittelin. Ehkä se aiemman harhani musta irvokas hevonen oli saapunut takaisin. tai sitten ei. Se hevonen oli tullut ääntäkään päästämättä. Olin nyt varma, että kuulin puhetta, mutta en ollut kiinnostunut siitä mitä nämä äänet sanoivat ja yhäkin tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. Harha, unohda se. Kohta kuitenkin tunsin jonkin töykkivän itseäni. Jos en välittäisi siitä, se menisi pois. En siis liikkunut, mutta silloin ne tökkäisi minua kovempaan. En voinut muuta kuin pakottaa itseni avaamaan silmäni koska tämä harha alkoi tuntua liian vaativalta.
Näin ison hiirakon hevosen. Kaikkiko tällä saarella olivat niin isokokoisia? Ori ei näyttänyt kovin ystävälliseltä ja kun se puhui se selvästi joutui tekemään työtä, että olisi kuulostanut ystävälliseltä. Minä en kuitenkaan tahtonut sen apua. Jättäisi minut vain siihen kuolemaan ja menisi pois. Kerroinkin sen sille vaikka puhuminenkin oli työn takana. Ori ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Se oli selvästi tottunut siihen, että sitä toteltiin vaan mitäpä se minulle voisi. Tappaa minut?
Se pahempi mitä se pystyi tekemään oli riistää minulta se armollinen kuolema. Silloin myös jotenkin turtaan mieleeni panin merkille, ettei se ollutkaan yksin vaan sen seurassa oli miltein musta tamma. Sekin minua isokokoisempi vaikka ei niin paljoa. Yhdessä Ori ja tamma pakottivat minut nousemaan ylös. En olisi uskonut, että pystyisin pääsemään enää jaloilleni enkä oikeastaan olisi pysynytkään huojuvilla haavoittuneilla jaloillani jos ne olisi vain jättäneet minut seisomaan omin voimin. Sen sijaan ne ryhtyivät kaiken tavoin nostamaan minua sen suuren orin selkään. Minä en tehnyt mitään. Olin kuin kuollutta lihaa täysin niiden riepoteltavissa.
Ehkä myös siinä jossain vaiheessa taas menetin tajuntani, sillä seuraavan kerran kun sain ainoan jäänvärisen silmäni auki olin jonkinlaisessa luolassa. Tavallaan tiesin, että ympärilläni oli häärinyt hevosia jokin aika sitten, mutta nyt niistä näin vain tuon suuren orin, mutta minua ei kerta kaikkiaan kiinnostanut enää mikään. Ajatukseni olivat pelkkää sumua enkä halunnut liikahtaakaan ettei sen sumun tilalle vain tulisi jotain. Se ori kuitenkin puhui ja minun olisi vaikeaa olla nappaamatta sana sieltä ja toinen täältä. Kokonaisuudesta en tiedä. Olin liian turta hahmottaakseni sitä. Sen kuulin, että tämäkin ori tappoi. Miksi se ei sitten ollut vain lopettanut kärsimyksiäni? Miksi se oli raahannut minut tänne luolaan ja kaikesta päätellen antanut jonkin huolehtia haavoistani. Silti minä en ollut ainoastaan ruumiltani rikki.
kaiken sumun keskeltä kuitenkin korvani nappasivat sanan 'tarina'. Orin täytyi nähdä kuinka korvani liikahtivat ja silmääni ilmestyi jokinlainen elon pilkahdusta. He hymähti ja alkoi sitten kertoa minulle tämän saaren tarinaa. Sumu mielessäni alkoi hieman väistyä. Pystyin jopa nostamaan päätäni hieman ja vetämään etujalat taas alleni. Se näytti miellyttävän tuota ori, jonka nimeä en vieläkään tiennyt. Ainakin minusta näytti en että sen katseessa oli jonkinlaista voitonriemua. Ihan kuin olisin ollut sille jokin taistelu jota se ei ylpeyttään tahtonut hävitä. Silti minusta tuntuu, että jos todellakin olisin vain kuollut pois, se ei olisi sitä surrut. Se olisi ollut häviö, mutta ei mitään enempää. En minä muuta odottanutkaan.
"Eläthän sinä." Se hörisi. Räpäytin sille silmääni myöntymisen merkiksi. "Millä nimellä sinut tunnetaan, pikku hepo."
"Minä..." Aloitin, mutta en saanut sitä päähäni. Minusta tuntui, että olin yhä sekaisin. Äkkiä tuntui kuin kaikki olisi oikeastaan liukunut pois mieleni ulottuvilta. En muistanut miksi olin siellä enkä oikeastaan muistanut yritystäni tappaa itseäni.
Ori näytti kärsimättömältä. "Kai sinä nyt oman nimesi tiedät?"
Kyllä ja en. muistot tuntuivat olevan kuin rantaan lyövät aallot. Tulivat ja vetäytyivät. Tunsin ristiriitaisia tunteita niiden sekoittamina. "Yeto." Sain viimein sanottua. Ei helvetti. Ei se näin voinut jatkua. Millainen Yeto sitten oikeastaan olikaan? Hullu... sen minä tiesin. Äkkiä minusta tuntui epämiellyttävältä vain maata siinä avuttomana, niinpä pakottauduin kompuroimaan pystyyn vaikka jokin koettikin repiä minua takaisin alas. Huojuin vaarallisesti pimeän ja valon vuorotellessa päässäni. "Sinä kai autoit minua. Kiitos siitä, mutta minä menen nyt." Jos siis olisin pystynyt kävelemään minä menisin. Minusta tuntui kerrassaan huumatulta.
Tarina
Minä luulin se olevan jo ohi. Olin tuntenut kuoleman hiipivän kylmän ruumiini ylitse, olin käynyt jo siellä pimeässä. Olin jopa lopettanut hengittämisenkin, mutta ilmeisesti sydämeni jaksoi olla itsepäinen. Se ei vaiennut vaikka kuinka siltä sitä toivoin. Se silti sykki. Hyvin vaimeasti, mutta ei lopettanut. Se palautti jopa minut jälleen hengittämään vaikka kaiken olisi kuulunut jo loppua, mutta jos pysyisin siinä paikoillani niin ehkä se loppuisikin. Sydän ei voinut jaksaa enää kauaa verenhukan ja veden kylmyyden ahdistelemana. Ei vaikka miten itsepäisesti se vielä koetti pitää minut elossa. Minulla ei ollut tahtoa jatkaa enkä sen puoleen ollut enää tajuissakaan, että olisin voinut edes ajatella jatkamisen mahdollisuutta.
Tai ehken minä sittenkään ollut tajuton tai ehkä vain heräsin siitäkin tilasta kun kuulin jonkun saapuneen sinne. Ensin nuo äänet olivat vaimeita ja epäselviä. Olin varma, että vain kuvittelin. Ehkä se aiemman harhani musta irvokas hevonen oli saapunut takaisin. tai sitten ei. Se hevonen oli tullut ääntäkään päästämättä. Olin nyt varma, että kuulin puhetta, mutta en ollut kiinnostunut siitä mitä nämä äänet sanoivat ja yhäkin tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. Harha, unohda se. Kohta kuitenkin tunsin jonkin töykkivän itseäni. Jos en välittäisi siitä, se menisi pois. En siis liikkunut, mutta silloin ne tökkäisi minua kovempaan. En voinut muuta kuin pakottaa itseni avaamaan silmäni koska tämä harha alkoi tuntua liian vaativalta.
Näin ison hiirakon hevosen. Kaikkiko tällä saarella olivat niin isokokoisia? Ori ei näyttänyt kovin ystävälliseltä ja kun se puhui se selvästi joutui tekemään työtä, että olisi kuulostanut ystävälliseltä. Minä en kuitenkaan tahtonut sen apua. Jättäisi minut vain siihen kuolemaan ja menisi pois. Kerroinkin sen sille vaikka puhuminenkin oli työn takana. Ori ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Se oli selvästi tottunut siihen, että sitä toteltiin vaan mitäpä se minulle voisi. Tappaa minut?
Se pahempi mitä se pystyi tekemään oli riistää minulta se armollinen kuolema. Silloin myös jotenkin turtaan mieleeni panin merkille, ettei se ollutkaan yksin vaan sen seurassa oli miltein musta tamma. Sekin minua isokokoisempi vaikka ei niin paljoa. Yhdessä Ori ja tamma pakottivat minut nousemaan ylös. En olisi uskonut, että pystyisin pääsemään enää jaloilleni enkä oikeastaan olisi pysynytkään huojuvilla haavoittuneilla jaloillani jos ne olisi vain jättäneet minut seisomaan omin voimin. Sen sijaan ne ryhtyivät kaiken tavoin nostamaan minua sen suuren orin selkään. Minä en tehnyt mitään. Olin kuin kuollutta lihaa täysin niiden riepoteltavissa.
Ehkä myös siinä jossain vaiheessa taas menetin tajuntani, sillä seuraavan kerran kun sain ainoan jäänvärisen silmäni auki olin jonkinlaisessa luolassa. Tavallaan tiesin, että ympärilläni oli häärinyt hevosia jokin aika sitten, mutta nyt niistä näin vain tuon suuren orin, mutta minua ei kerta kaikkiaan kiinnostanut enää mikään. Ajatukseni olivat pelkkää sumua enkä halunnut liikahtaakaan ettei sen sumun tilalle vain tulisi jotain. Se ori kuitenkin puhui ja minun olisi vaikeaa olla nappaamatta sana sieltä ja toinen täältä. Kokonaisuudesta en tiedä. Olin liian turta hahmottaakseni sitä. Sen kuulin, että tämäkin ori tappoi. Miksi se ei sitten ollut vain lopettanut kärsimyksiäni? Miksi se oli raahannut minut tänne luolaan ja kaikesta päätellen antanut jonkin huolehtia haavoistani. Silti minä en ollut ainoastaan ruumiltani rikki.
kaiken sumun keskeltä kuitenkin korvani nappasivat sanan 'tarina'. Orin täytyi nähdä kuinka korvani liikahtivat ja silmääni ilmestyi jokinlainen elon pilkahdusta. He hymähti ja alkoi sitten kertoa minulle tämän saaren tarinaa. Sumu mielessäni alkoi hieman väistyä. Pystyin jopa nostamaan päätäni hieman ja vetämään etujalat taas alleni. Se näytti miellyttävän tuota ori, jonka nimeä en vieläkään tiennyt. Ainakin minusta näytti en että sen katseessa oli jonkinlaista voitonriemua. Ihan kuin olisin ollut sille jokin taistelu jota se ei ylpeyttään tahtonut hävitä. Silti minusta tuntuu, että jos todellakin olisin vain kuollut pois, se ei olisi sitä surrut. Se olisi ollut häviö, mutta ei mitään enempää. En minä muuta odottanutkaan.
"Eläthän sinä." Se hörisi. Räpäytin sille silmääni myöntymisen merkiksi. "Millä nimellä sinut tunnetaan, pikku hepo."
"Minä..." Aloitin, mutta en saanut sitä päähäni. Minusta tuntui, että olin yhä sekaisin. Äkkiä tuntui kuin kaikki olisi oikeastaan liukunut pois mieleni ulottuvilta. En muistanut miksi olin siellä enkä oikeastaan muistanut yritystäni tappaa itseäni.
Ori näytti kärsimättömältä. "Kai sinä nyt oman nimesi tiedät?"
Kyllä ja en. muistot tuntuivat olevan kuin rantaan lyövät aallot. Tulivat ja vetäytyivät. Tunsin ristiriitaisia tunteita niiden sekoittamina. "Yeto." Sain viimein sanottua. Ei helvetti. Ei se näin voinut jatkua. Millainen Yeto sitten oikeastaan olikaan? Hullu... sen minä tiesin. Äkkiä minusta tuntui epämiellyttävältä vain maata siinä avuttomana, niinpä pakottauduin kompuroimaan pystyyn vaikka jokin koettikin repiä minua takaisin alas. Huojuin vaarallisesti pimeän ja valon vuorotellessa päässäni. "Sinä kai autoit minua. Kiitos siitä, mutta minä menen nyt." Jos siis olisin pystynyt kävelemään minä menisin. Minusta tuntui kerrassaan huumatulta.