Post by Raven on Dec 19, 2016 19:48:29 GMT 1
Yeto
Aikaa islanninhevonen ei osannut arvioida sillä enimmäkseen hän oli viettänyt aikaansa luolastossa haavojaan parannellen. Hän oli jo tottunut siihen, että vuoristossa oli niukasti ruokaa eikä hän muutenkaan paljoa syönyt. Tosin viettämisensä vuoristossa oli kuitenkin saanut hänen kylkiluunsa törröttämään esillä. Hän oli pysytellyt Kialin seurassa, mutta ei oikein ollut tottunut syömään ötököitä ja sammalta kivien pinnalla. Hän oli koettanut syödä sen vähäisen ruohon mitä oli löytänyt ja karujen pusikoiden lehtiä, mutta kummankaan tuulen pieksämä maku ei miellyttänyt häntä. Lopulta hänen oli pakko sanoa Kialille, että laskeutuisi joksikin aikaa takaisin alas niityille... ennen kuin kuolisi nälkään. Lisäksi hän kaipasi rantaa. Siellä oli yhtä vähän syötävää kuin vuoristossakin, mutta hän kaipasi sen avaruutta, hiekka kavioiden alla, merentuoksua. Sitä tunnetta kuin hänen entinen kotinsa olisi lähempänä. Hän yhä kaipasi sinne. Siellä oli ollut kylmää ja tuulista, mutta siellä hän oli silti asunut. Siellä hevoset olivat kaikki olleet samanlaisia ja eläneet laumoina rinteillä. Mutta siellä oli myös tapahtunut ne ikävät asiat joita pakoon hän ei päässyt vaikka kuinka yritti. Ne kummittelivat hänen mielessään. Yeto oli yrittänyt unohtaa ne ja pitkäksi aikaa ne olivatkin painuneet unholaan, mutta ei kovin kauan siitä kun ne olivat tulleet takaisin. Tajuaminen siitä kuinka hän oli tappanut perheensä ja laumansa hulluuttaan. Tieto siitä repi häntä yhä kappaleiksi. Kuolema kuulosti yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta.
Yeto oli saavutti viimein vuoriston juuren. Ruoho hyväili pitkästä aikaa hänen kavioitaan taas vaikka ilmassa tuntuikin viileyttä. Vuoristossa tosin oli ollut kylmempää. Islanninhevosen karvasta oli tullut hieman tuuheampaa joten häntä ei mitenkään haitannut. Se mikä tuntui selvä oli jonkinlainen sodantuntu. Kaikuja siitä oli kuulunut vuoristoonkin ja Yeto muisti hyvin nuo väärältä haisevat hevoset. Ne olivat käyneet hänen, Kialin ja sen nuoren tamman, Cherryn kimppuun. Yeto oli ehkä varsin sisukas ja pieneen kokoonsa nähden voimakas skeä kestävä, mutta hän mieluusti ei haluaisi kohdata noita hevosia uudelleen. Hän vain söisi nopeasti ja palaisi takaisin vuoristoon. Sodassa ei oikein ollut hänelle laumattomana paikkaa... tai ehkä tavallaan oli kuitenkin. Hän ei ehkä kuulunut Chastityyn eikä Telantesiin vaikka Conan olikin häntä auttanut, mutta ei hän halunnut että tämä saari päätyisi niiden lihaasyövien hevosten vallan alle. He tuskin jättäisivät vuoriston rauhaan tai antaisivat Yeto käydä rauhassa syömässä ruohoa niityllä. Hänen ehkä pitäisi taistella saaren hevosten puolesta, mutta voisiko sellainen tappaja kuin hän oikeasti tehdä jotain hyvää. Hän pelkäsi, että vielä taistelunhuumassa ehkä ei enää erottaisikaan enää kenen puolella oli. Häntä siis pelotti.
Islanninhevonen koetti toimia nopeasti ja ryhtyi nopeasti syömään tarkkaillen samalla ympäristöään. Tuuli tuntui tuovan jonkin toisen hevosen hajun jostain ja se sai hänet hätkähtämään. Tuo oli sellainen väärän hevosen haju. Yeto lopetti syömisen ja lähti sitä pakoon. Hänen askeleensa veivät häntä töltissä kohti sitä kivistä rantaa jossa oli ennenkin käynyt. Hän ei tiennyt miksi suuntasi aina sinne, mutta tällä kertaa hän ei ollut kuolemaa hakemassa. Eikä siellä kyllä ollut ruokaakaan, mutta hän toivoi ettei törmäisi siellä keneenkään. Ainakaan se aiempi hevosen haju ei seurannut häntä sinne. Yeto kapusi nuosevalle rantatörmälle seisomaan ja katsomaan merelle päin.
Aikaa islanninhevonen ei osannut arvioida sillä enimmäkseen hän oli viettänyt aikaansa luolastossa haavojaan parannellen. Hän oli jo tottunut siihen, että vuoristossa oli niukasti ruokaa eikä hän muutenkaan paljoa syönyt. Tosin viettämisensä vuoristossa oli kuitenkin saanut hänen kylkiluunsa törröttämään esillä. Hän oli pysytellyt Kialin seurassa, mutta ei oikein ollut tottunut syömään ötököitä ja sammalta kivien pinnalla. Hän oli koettanut syödä sen vähäisen ruohon mitä oli löytänyt ja karujen pusikoiden lehtiä, mutta kummankaan tuulen pieksämä maku ei miellyttänyt häntä. Lopulta hänen oli pakko sanoa Kialille, että laskeutuisi joksikin aikaa takaisin alas niityille... ennen kuin kuolisi nälkään. Lisäksi hän kaipasi rantaa. Siellä oli yhtä vähän syötävää kuin vuoristossakin, mutta hän kaipasi sen avaruutta, hiekka kavioiden alla, merentuoksua. Sitä tunnetta kuin hänen entinen kotinsa olisi lähempänä. Hän yhä kaipasi sinne. Siellä oli ollut kylmää ja tuulista, mutta siellä hän oli silti asunut. Siellä hevoset olivat kaikki olleet samanlaisia ja eläneet laumoina rinteillä. Mutta siellä oli myös tapahtunut ne ikävät asiat joita pakoon hän ei päässyt vaikka kuinka yritti. Ne kummittelivat hänen mielessään. Yeto oli yrittänyt unohtaa ne ja pitkäksi aikaa ne olivatkin painuneet unholaan, mutta ei kovin kauan siitä kun ne olivat tulleet takaisin. Tajuaminen siitä kuinka hän oli tappanut perheensä ja laumansa hulluuttaan. Tieto siitä repi häntä yhä kappaleiksi. Kuolema kuulosti yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta.
Yeto oli saavutti viimein vuoriston juuren. Ruoho hyväili pitkästä aikaa hänen kavioitaan taas vaikka ilmassa tuntuikin viileyttä. Vuoristossa tosin oli ollut kylmempää. Islanninhevosen karvasta oli tullut hieman tuuheampaa joten häntä ei mitenkään haitannut. Se mikä tuntui selvä oli jonkinlainen sodantuntu. Kaikuja siitä oli kuulunut vuoristoonkin ja Yeto muisti hyvin nuo väärältä haisevat hevoset. Ne olivat käyneet hänen, Kialin ja sen nuoren tamman, Cherryn kimppuun. Yeto oli ehkä varsin sisukas ja pieneen kokoonsa nähden voimakas skeä kestävä, mutta hän mieluusti ei haluaisi kohdata noita hevosia uudelleen. Hän vain söisi nopeasti ja palaisi takaisin vuoristoon. Sodassa ei oikein ollut hänelle laumattomana paikkaa... tai ehkä tavallaan oli kuitenkin. Hän ei ehkä kuulunut Chastityyn eikä Telantesiin vaikka Conan olikin häntä auttanut, mutta ei hän halunnut että tämä saari päätyisi niiden lihaasyövien hevosten vallan alle. He tuskin jättäisivät vuoriston rauhaan tai antaisivat Yeto käydä rauhassa syömässä ruohoa niityllä. Hänen ehkä pitäisi taistella saaren hevosten puolesta, mutta voisiko sellainen tappaja kuin hän oikeasti tehdä jotain hyvää. Hän pelkäsi, että vielä taistelunhuumassa ehkä ei enää erottaisikaan enää kenen puolella oli. Häntä siis pelotti.
Islanninhevonen koetti toimia nopeasti ja ryhtyi nopeasti syömään tarkkaillen samalla ympäristöään. Tuuli tuntui tuovan jonkin toisen hevosen hajun jostain ja se sai hänet hätkähtämään. Tuo oli sellainen väärän hevosen haju. Yeto lopetti syömisen ja lähti sitä pakoon. Hänen askeleensa veivät häntä töltissä kohti sitä kivistä rantaa jossa oli ennenkin käynyt. Hän ei tiennyt miksi suuntasi aina sinne, mutta tällä kertaa hän ei ollut kuolemaa hakemassa. Eikä siellä kyllä ollut ruokaakaan, mutta hän toivoi ettei törmäisi siellä keneenkään. Ainakaan se aiempi hevosen haju ei seurannut häntä sinne. Yeto kapusi nuosevalle rantatörmälle seisomaan ja katsomaan merelle päin.